Lapset Noora H:sta

Vauvakuulumisia

Noora H.

Kiitos paljon kaikista onnitteluista blogissa, Instan puolella ja Facebookissa. Olette ihan parhaita!

Aika ei ole koskaan kulunut yhtä nopeasti kuin viimeisen kahden viikon aikana, juurihan me kotiuduimme sairaalasta. Ja silti tuntuu, että Baby H. olisi ollut osa perhettämme jo pidemmän aikaa.

Sairaalassa saimme perhehuoneen ja mieheni pystyi auttamaan vauvan hoidossa. Onneksi, sillä sektiohaavan kanssa vauvan hoito oli ensimmäisinä päivinä lievästi sanottuna haastavaa. Miten nostaa samaan aikaan vauvaa ja itsensä kylkiasentoon? Ei onnistunut ainakaan minulta, vaikka lääkitys oli kohdallaan. Meille vakiintuikin tietty työnjako: minä vastaan vauvan ruokinnasta ja mieheni vaipanvaihdosta sekä muista hoitotoimenpiteistä. Baby H. tottui nopeasti isompiin ja varmempiin käsiin: äidin vaihtaessa vaippaa meinaa mennä hermot täydellisesti.

Huomasin sairaalassa, että olen potentiaalinen laitostuja. Miehestäni oli outoa olla sairaalassa terveenä, minä taas viihdyin mainiosti. Ruoka tuli valmiina ja sai kysyä tyhmiä vuorokauden ympäri. Erään kerran kärräsin vauvan keskellä yötä kansliaan ja tiedustelin, onkohan vauvallamme kenties jonkinlainen rokko. Kätilö kuuli rutto ja yritti pidätellä naurua, todeten, että se tuskin on kovin todennäköistä. Eikä ollut rokkoakaan, vaan ihan normaaleja hormoninäppyjä.

Viimeisenä päivänä sitä alkoi kuitenkin jo odottamaan kotiinpääsyä.

Kotona meillä on eletty jatkuvaa viikonloppua. Aamupalaa syödään kymmmenen maissa ja päivävaatteet puetaan sen jälkeen. Hesarin ehdin lukemaan, kun herään hieman ennen vauvaa. Tähän mennessä vauvalle näyttää kehittyneen suht säännöllinen vuorokausirytmi, toivotaan, että se myös pysyisi.

Parin kolmen tunnin välein tapahtuvat yöherätyksetkin ovat sujuneet melko kivuttomasti. Kun vauva herää kolmen aikaa yöllä, yritän asennoitua herätykseen samalla tavalla positiivisesti kuin aikaiselle lennolle ja lomalle lähtiessä. Kuulostaa todella omituiselle, mutta toistaiseksi tämä mielikuvaleikki on onnistunut hämäämään kohmeisia aivojani. Saas nähdä, kuinka kauan kikka toimii.

Tavalliset vaatteet ovat pysyneet tiukasti kaapissa, vaikka olen niitä päivittäin hiplannut. Tällä hetkellä asun raskausajan legginseissä, onneksi hankin niitä lisää juuri ennen synnytystä. Elättelen toiveita, että ristiäisissä mahtuisin vaaleansiniseen tyllihameeseen, jonka puen harmaan neuleen tai t-paidan kanssa. En ollut aiemmin tajunnut, kuinka nopeasti nimi tulee antaa, ristiäisiä pitäisi ryhtyä suunnittelemaan jo tällä viikolla.

Baby H. on jo ehtinyt tutustua tulevaan bestikseensä, Baby K:hon. Uusia kavereita on luvassa pian, kun vauvaposseen tulee vielä yksi jäsen parin viikon sisällä.

Olen käynyt rauhallisilla kävelyillä ja käyttänyt vaunuja rollaattorina. Maratonvauhteihin on vielä aikaa, sillä tällä hetkellä pääsen juuri ja juuri vihreillä tien yli. Viikon treenit koostuvat siitä, että yritän pitää hyvän ryhdin ja muistaa lantionpohjan jumppaamisen. On muuten hassu tunne, kun vauvan synnyttyä sisäelimet ja vatsalihakset tuntuvat olevan aivan vinksin vonksin. Silti jollain tasolla tunnen vatsalihakset edelleen, sillä meinaan vahingossa nostaa itseäni niiden avulla pystyyn.

Muuten kuulumiseni voi tiivistää neuvolan ja synnärin oppaiden kuvauksiin vastasyntyneen äidistä. Parin viikon herkistyminen ja babyblues, check. Imetyksestä stressaaminen ja huolehtiminen, check. Synnytystavan pohtiminen jälkikäteen, check. Vauvan hengityksen jatkuva tarkkailu, check. Olen siis kliseiden ruumiillistuma. Onneksi näistä kerrottiin etukäteen, nyt voin aina googlata pari päivää aiemmin, että “Ahaa, ensi viikolla huolehdin todennäköisesti asiasta X”.

Tänään meillä alkaa uudenlainen arki, kun mieheni palaa töihin ja vietämme bebben kanssa päivät kahdestaan. Isyysloman aikana ehdimme treenaamaan niin julkisissa liikkumista kuin ravintolassa syömistä. Nyt vauvan kanssa kahdestaan oleminen ei jännitä niin paljon, kun uusia juttuja ei tarvitse opetella yksin.

Save

Save

Noora K:sta Vaatteet ja asusteet

Olen nyt valmis

Noora K.

Paljon on vettä virrannut Vantaanjoessa ja vuosia vierinyt. Mutta olen nyt vihdoin uudelleen valmis alaspäin leveneviin farkkuihin. Tukholmassa niitä näkyi lokakuussa jo paljon. Ne näyttivät raikkailta silloin, mutta tuntui liian aikaiselta ja suoraan sanottuna kaipasin pallomahana omia kapeita pillifarkkujani niin, että puristi. Muutenkin kuin fyysisesti. Nyt tukholmattaret ovat hiipineet takaisin mieleen ja oma mieli vaelsi vaateostoksille.

Seuraa kunnon Gilmore-tyyliin Pros and cons.

Puolesta:

– Pitkästä aikaa jotain vähän erilaista.
– Tällä uudella kierroksella farkkujen vyötäröt vaikuttaisivat olevan vähän korkeampia kuin viimeksi, joten Miss Sixty -ilmiötä ja vilahtelevia pikkareita ei tarvitse pelätä.
– Pinterestin perusteella samat yläosat käyvät kuin pillifarkkujenkin kanssa.
– Muistaakseni malli sopi minulle ihan hyvin.

Vastaan:

– Lahkeet ja niiden rispaantuminen ja likaantuminen. Miten näitä käytetään ilman, että lahkeet ovat kurassa ja kuluvat alta aikayksikön? Vain kuivilla keleillä?

Kuten huomaatte, plussat voittavat selvästi. Vaan mistäpä farkkuja hommaamaan? Nämä lienee pakko sovittaa livenä, eikä tilata netistä. Olen yleensä ostanut farkut Zarasta, mutta olen valmis lyömään suurehkosta rahasummasta vetoa, että tässä mallissa Zaran lahkeet ovat minulle aivan liian pitkiä.

Kuvitus on vähän kehnoa tällä kertaa, mutta rehellistä. Pinterest se aina kertoo, miten mieli kuljeskelee. Ja sanottakoon muuten, että silloin kun fiilikset ovat olleet kaikista matalimmalla, olen pysynyt sieltä visusti poissa. Kun oma mieli on tosi huono, niin “inspiraatio” muuttuukin muotoon “nuo kaikki muut elävät täydellistä elämää, eikä niillä ole mitään vaikeuksia”. Tämä tapahtuu siitä huolimatta, että bloggaan itse ja saan päivätyössäkin leipäni työskentelemällä sosiaalisen median parissa. Minun, jos kenen, pitäisi tietää, että se on pintaraapaisu ja usein lavastettu sellainen. Mutta ei se vain niin mene.

Lapset Noora H:sta

Minun pieni poikani

Noora H.

En ole ikinä aiemmin kirjoittanut blogipostausta, jonka aloittaminen olisi ollut yhtä vaikeaa kuin tämän. Minun tekisi mieli kertoa aivan kaikki ja toisaalta en haluaisi jakaa mitään, sillä tuntuu, etteivät kaikki maailman sanat ja kirjoitustaitoni riitä kertomaan, kuinka ihanan pienen pojan saimme viikonloppuna.

Jos osaisin, niin kertoisin teille, miltä tuntui nähdä oma lapsi ensimmäistä kertaa. Kuinka hämmentynyt olin, kun hänet kannettiin leikkaussalin verhon takaa rinnalleni. Leikkaustiimi onnitteli meitä vuorotellen, mutta pystyin ainoastaan ajattelemaan sitä, kuinka täydellinen pieni ihminen vatsastani oli juuri nostettu. Suuret tarkkaavaiset silmät, pienet punaiset posket, pehmeää tummaa tukkaa ja isältä peritty nenä. Aivan oman näköisensä ja ihan erilainen kuin muut vauvat. Niin söötti, että hämmästelemme usein ääneen, kuinka kukaan voi olla näin ihana.

Kuvailisin, kuinka huojentunut olin vauvan reippaista potkuista ja tiukasta tartuntaotteesta. Olin koko raskausajan murehtinut sitä, etten tuntenut vauvan liikkeitä kunnolla. Moneen kertaan oli varmistettu, että kaiken pitäisi olla kunnossa, todennäköisesti vaimeat liikkeet johtuivat vauvan asennosta ja istukan paikasta. En silti uskaltanut edes ajatella, että kaikki todella olisi hyvin. Ensimmäinen yö sairaalahuoneen hämärässä kului ihmetellessä vauvan liikkeitä. Miten voi olla mahdollista, että sisälläni oli yhdeksän kuukautta näin reipas pieni poika, enkä tuntenut häntä kunnolla?

Yrittäisin myös pukea sanoiksi hetken, kun tunnistin oman lapseni itkun. Olin suihkussa ja kesken shampoon levittämisen tajusin, että tuo pienellä piipityksellä alkava ja kiljahduksiksi pikku hiljaa muuttuva itku on juuri minun vauvani.

Tai sen pakahduttavan ylpeyden tunteen, jota tunsin kuullessani, että kahvion viereisessä pöydässä istunut nainen ihasteli vauvaa lapselleen. “Kyllä, tässä on minun ihana vauvani!” teki mieli huutaa ääneen.

Ehkä myös tunnustaisin hieman häpeillen, kuinka olen vähin äänin pyörtänyt kaikki aiemmat vauvan hoitoon liittyvät päätökseni. Järjen ääni on jäänyt taka-alalle, kun olen hipsinyt ihastelemaan ja silittelemään vauvaa kesken hänen uniensa, suunnitellut täyttä eristystä flunssakauden ajaksi ja päättänyt lopettaa autoilun kokonaan, sillä eiväthän turvaistuimet voi olla turvallisia?

Tämän perjantain ja minun koko elämäni paras asia on Baby H. Maailman ihanin poika.

P.S. Pidän hetken blogilomaa ja opettelen arkea vauvan kanssa. Palataan pian!