Monthly Archives

April 2016

Yleistä

Perjantain parhaat

Huomenta perjantaihin!

Viikon paras soittolista on Fresh by Bassoradio. Se sopii melkein joka tilanteeseen, eikä lopu koskaan kesken.

Viikon paras valmissmoothie on Innocentin Kiwis, apples and limes. Noora K. on ostanut sitä pariinkin otteeseen viimeviikonloppuisen brunssin jälkeen. Pieni lasillinen smoothieta toimii myös erinomaisena hätäruokana. Hätäruoka on Noora K:n termi sille, kun periaatteessa ollaan jo laittamassa ruokaa, mutta yhtäkkiä iskee niin kauhea nälkä, että viisikin minuuttia tuntuu pitkältä ajalta.

Viikon paras ostos on setti uusia pellavalautasliinoja Himlalta. Noora K. on huomannut moneen kertaan, että varsinkin useammalle ihmiselle kattaessa samanlaiset lautasliinat loppuvat kesken. Joskus on ihan kivaa sekoitella kaikkea kattauksissa, mutta joskus yhtenäisyyskin on kiva. Tästä eteen päin jopa neljä ihmistä saa samanlaisen lautasliinan.

Viikon paras tapahtuma oli oikeastaan jo viime viikolla, mutta väliäkö tuolla. Noora H. kävi Taittingerin kutsumana kuuntelemassa Clovis Taittingerin luentoa. Voisi kuvitella, että perinteikkään samppanjatalon vesa olisi jäykkä hienostelija, mutta mitä vielä! Herra saapui paikalle vähän tukka pystyssä, neule rennosti puvun päälle heitettynä ja juuri heränneen näköisenä. Clovisin suhde samppanjaan oli rento: meillä on vain yksi elämä, mitä sitä viinejä kellarissa hilloamaan. Hän kuvaili samppanjoita värikkäästi ja totesi, että samppanja on elämäntapa ja iloinen mielentila. Clovisin esitys oli hyvä esimerkki Noora H:n teesistä “Ollakseen pätevä ei tarvitse olla ikävä”. Lisää tällaisia huippuasiantuntijoita.

Viikon paras kokeilu on ollut juoksu sykemittarin kanssa. Fiilisjuoksija Noora K. otti uteliaisuuttaan sykemittarin mukaan eräälle lenkille ja kieltämättä tulokset vähän yllättivät. Jos haluaa pysytellä siellä aerobisella puolella, niin kyllä saa mennä hiljaa. Tunnustettakoon tässä, että tähän saakka varmaankin 80% Noora K:n lenkeistä on tainnut mennä anaerobisen puolelle. No, joskus on hyvä kyseenalaistaa vanhoja tottumuksia.

Viikon paras vaate on tietysti raitamekko. Kuvan yksilö on saatu Henri Lloydilta, keneltäkäs muultakaan. Noora K. kävi Kasarminkadun liikkeessä katsastamassa kesämalliston ja raportoi, että klassisten raitojen lisäksi tarjolla on Reality Bites -fiilistä ja farkkua. Nyt voi varmaan jo hyvillä mielin sanoa, että on kevät ja että kesä kolkuttelee ihan ovella. Ensi kuussa on siis tiedossa lisää kesävaateasiaa ja te lukijatkin pääsette osingoille. Vielä kun voisi lähteä mekossa liikkeelle ilman sukkahousuja…

Viikon paras tapa aloittaa aamu on hieronta. Noora K. korkkasi viime viikonlopun ihanalla kokovartalohieronnalla ja se kyllä loi rauhallisen ja rennon pohjan koko viikonlopulle. Tällä zenillä selvittiin niin brunssipaineista kuin yllättävistä räntäsateistakin.

Viikon paskin palvelukokemus oli Pikku-Roban Mothership of Workin The Mess -ravintolassa. Se, että saa yhteen lounaaseen mahdutettua jäätävän “ettekö te tyhmät osaa olla oikein meidän coolissa hipsteriravintolassa” -elämyksen, näsäviisaan vastauksen ihan tavalliseen ruokalistakysymykseen, erityispyynnöstä huolimatta väärän annoksen tuomisen ja oikean toimittamisen ilman minkäänlaisia pahoitteluja, mutta tuhahduksen kanssa, vaatii jo asennetta. Sääli, koska ravintolan miljöö oli ihana ja ruokakin lopulta tosi hyvää. Jaamme viikon paskimpia aika harvoin, koska tykkäämme yleensä ylläpitää positiivista fiilistä, mutta Noora K:lle jäi niin tympeä fiilis paikasta, että tekee mieli suorastaan varoittaa.

Matkustaminen Noora K:sta

Ravintola- ja ostosvinkkejä New Orleansiin

Noora K.

New Orleans on merenelävien ystävän paratiisi. Joka nurkalta saa erilaisia rapu- ja hummerijuttuja, samoin ostereita. En itse välitä muista meren asukkaista kuin kalasta, joten minulta nämä jäivät rapukakkua lukuun ottamatta testaamatta. Rapukakku oli erittäin maukasta ja hyvää, mutta en voi sille mitään, että koostumus vähän tökki. Mutta nyt varsinaisiin ravintolavinkkeihin, joita ei kauhean montaa ole, johtuen siitä, että järjestettyä ohjelmaa oli sen verran runsaasti.

Café Soulé oli vikan päivän nopea lounaspaikka. Kaipasimme rauhallista miljöötä ranskalaiskortteleissa ja sen löysimme. Pari pöytää oli sijoitettu kadun puolelle ja valitsimme tietysti kauniin päivän kunniaksi ulkopaikat. Palvelu oli erinomaista ja ruokakin ihan ok. Listalla oli monta herkullisen kuuloista annosta. Söimme salaatit, joten erikoisuuksista emme tiedä. Jälkkäriksi sentään nautin paikallisen kahvin, joka on oikeastaan sikurilla jatkettua kahvia pula-ajan malliin. Se oli hyvää, sellaista pehmeää ja voisin kuvitella, että jos ei uskalla juoda kahvia enää iltapäivästä, niin tämä voisi olla sopiva vaihtoehto.

Cafe Envie sijaitsi viehättävässä kohtaa Decaturia ja kuljettuani sen ohi muutamaan otteeseen piipahdin sisään. Täälläkin nautin vain nopean salaatin, joka ei ollut mitenkään ihmeellinen, mutta paikan tunnelma ja hyvä kahvivalikoima jäivät mieleen. Täällä oli ihmisiä lueskelemassa, rennosti oleilemassa ja viinamukimeininki puuttui kokonaan. Kahvila oli hyvin viehättävä ja täynnä ihania yksityiskohtia.

Killer Poboys todella tarjosi ihan killereitä poboy-leipiä. Poboy on Louisianan erikoisuus, täytetty voileipä. Valkkasin vegeversion, jossa oli täytteenä paputahnaa, bataattia ja jotain vihreää, olisiko ollut pinaattia. Liian ihanaa! Harvoin tulee syötyä vaaleaa leipää, mutta nyt kyllä kannatti.

Lisäksi söimme edellisessä matkapostauksessa mainitussa 33 Galatoire’sissa ja Fogo de Chaossa, joka on ketju ja josta olen kirjoittanut Washington-postauksessakin.

Itse tuskailin välillä sen kanssa, että Louisianan kansallisruokia tuntuivat olevan kaikki universumin lihottavimmat safkat. Terveellisiä vaihtoehtoja sai hiukan kaivella. Rannan outlet-ostarin food courtissa oli yksi salaattipaikka, jossa sai itse valita täytteet. Ja vinkki vitonen, joka ei petä koskaan: Starbucksista saa kaurapuuroa. Oikein kunnon puuroa, johon saa vaikka mustikoita ja pähkinöitä, niin pysyy kuitujen saaminen edes jollain mallilla.

Hyviä ne Louisiana-herkut kyllä olivat. Niitä maisteltiin yhdessä iltatilaisuudessa ja suosikikseni nousi Roast Beef Debris, joka oli todella maukasta ja ihanaa. Kyseessä on pitkään haudutettu lihapata, joka tarjoillaan perunamuusin kanssa. Jotenkin tuli vähän poronkäristys mieleen. Lisäksi kokeilin cajun-riisiä eri täytteillä. Makkaraversio on kuulemma sellainen, että sitä tarjotaan kouluissa ja muissa julkisissa instansseissa aina maanantaisin. Maanantai on aikanaan ollut pyykkipäivä, eikä perheiden emännillä ole ollut aikaa vahtia ruokaa, joten on tehty jotain helppoa ja sunnuntailta oli monesti jäänyt lihaa yli. Tarinan kuullessani oli pakko kertoa vaihtarina torstaisesta hernekeitostamme. Ja maistoin varmasti vaikka mitä muutakin.

Ostoskaupunkina New Orleans ei ollut kovinkaan kummoinen. Kaupungissa on kaksi ostaria, toinen Canal Streetin varrella oleva fiinimpi kauppakeskus (Michael Kors, J.Crew, Banana Republic, Anthropologie, Tiffany&Co, Saks Fifth Avenue jne.) ja toinen on Missisippin rannassa oleva outlet-paikka, josta löytyvät muun muassa Neiman Marcus Last Call, Coach, Puma, American Eagle, LOFT jne. Kirjoitan vielä ostoksistani oman postauksensa, mutta kovin paljoa en ostellut. Mitä nyt Nykissä vähän pakkoshoppasin, kun matkalaukut olivat Washingtonissa. Tennareiden ystäville löytyy Foot Locker ja pari muuta alan liikettä Canal Streetin varrella ja antiikin ystävien kannattaa tosiaan tsekata Royal Street. Sephoraa en onnistunut löytämään, mutta Walgreensejä ja CVSiä on useita.

Ja vielä yksi hauska juttu: yhdellä kuvauskävelyllä huomasin hääseurueen. Se oli varmaan hauskin koskaan näkemäni hääjuttu. Koko seurue käveli ja puoliksi tanssahteli porukalla eteen päin. Kaikki vieraat heiluttivat valkoisia nenäliinoja ja koko porukka lauloi “You are my sunshine, my only sunshine”. Tuli tosi hyvä fiilis ja joka puolelta kuului “Oh my God, it’s a wedding” -huudahduksia.

Juoksu ja urheilu

Lenkkikatsaus

Noora H.

Ajattelin kertoa teille viime viikon juoksukuulumisia. Juoksusta kirjoittaminen on viime aikoina jäänyt, sillä minulla ei ole kuvia postauksiin. Kokeilin kerran kameran kanssa juoksua ja se oli elämäni huonoin lenkki. Lenkkiseuralaisella meni hermot kuvaamiseen ja kamera heilui ikävästi selässä. Kokeillaan siis postausta kännykkäkuvien kera. Jos pidätte juoksupostauksista eivätkä puhelinkuvat haittaa, niin voin jatkossa kirjoittaa juoksusta enemmänkin. Kuulisin myös mielelläni, mikä siinä erityisesti kiinnostaa vai kiinnostaako mikään?

Juoksuviikko käynnistyi viime maanantaina reippaalla kympillä. Suunnitelmissa oli ensin juosta intervalleja kellon kanssa, mutta kauniissa kevätillassa hylkäsin tarkemmat suunnitelmat ja tein kiihdytyksiä fiiliksen mukaan.

Joskus lenkit muistuttavat minua yläasteen ruotsinkirjasta ja tämä oli juuri sellainen lenkki. Oppikirjassa oli nimittäin kaverukset, jotka lähtivät koulun jälkeen lenkille, ja sieltä palatessaan joivat kaakaota keittiönpöydän ääressä. Kuvituskuvat olivat hymyilevistä ja punaposkisista tytöistä tuulipuvuissa, sellaisia reipashenkisiä hyvänmielen kuvia. Muistan miettineeni aikoinaan, että tytöt kävivät varmaan juoksemassa kympin ja tekivät sen jälkeen ahkerasti läksyt ennen telkkarin katsomista. Nämä minun “ruotsintuntilenkkini” ovatkin aina sellaisia lenkkejä, jotka starttaavat heti töiden jälkeen, kestävät tunnin ja joiden jälkeen voi hyvällä omallatunnolla istuskella sohvalla.

Viikon taianomaisimman lenkin juoksin perjantaiaamuna. Juoksu kulki vähiin jääneistä yöunista huolimatta mielettömän hyvin. Heräsin juoksemaan kuuden jälkeen ja ehdin juosta 13,5 km ennen kuin suuntasin aamupalalle. Yöllä oli ollut pakkasta ja juuri noussut aurinko kimmelsi huurteisessa ruohossa. Meri oli aivan tyyni ja maisema heijastui siihen kuin peiliin. Lenkin aluksi tien ylitti kolme valkohäntäpeuraa, näky, jota en kovin usein citylenkeilläni kohtaa. Mäet menivät helposti, kun samalla sai lämmitellä aurinkolänteissä. Tämän lenkin muistan varmasti pitkään.

Sunnuntaina oli kauden ensimmäinen juoksukisa, Länsiväyläjuoksu, johon valmistauduin järjettömän huonosti. Tankkaukset menivät lauantain samppanjatastingin vuoksi ihan pipariksi, samppanjaa tuli maisteltua muutama lasillinen ja illalliseksi söin kevyesti salaattia. Ei kovin fiksua, kun seuraavana aamuna pitäisi juosta pitkään.

Sunnuntaiaamuna katsoin ensimmäistä kertaa reittiä ja virittelin varusteita, onneksi soittolista oli sentään valmiina. Hieman huolestutti, miten juoksu tulee sujumaan.

Olin suunnitellut juoksevani lenkin fiiliksen mukaan, mutta eihän siitä mitään tullut. Sunnuntaiaamuna päätin kokeilla 5:20 min/km vauhtia, jota ajattelin myös tulevan maratonin tavoitevauhdiksi.

Vaikka juoksu sujui lähes suunnitelmien mukaan (samppanjasta huolimatta vauhti oli kisassa keskimäärin 5:04/km),  niin se oli erittäin epämukavaa. En yleensä kärsi vatsakivuista lenkeillä, mutta tässä kisassa vatsaan sattui koko matkan. Munkkiniemen kohdalla mietin, pitäisikö hypätä nelosen ratikkaan ja lähteä kotiin. Päätin kuitenkin sinnitellä ja juosta kilometri kerrallaan. Jokaisen kilometrin kohdalla kirosin virhearviotani ja päätin visusti valmistautua seuraaviin juoksukisoihin paremmin.

Otaniemeen johtavalla sillalla ohitin kaksi herrasmiestä ja sain siitä vähän voimia, mutta sillan jälkeen iski totaalinen uupumus. Kuulokkeista tuli Ruudolfin Leijonakuningas-laulu, joka ei varsinaisesti ole se menevin kappale. Päätin antaa piutpaut vauhdille ja yrittää vain selviytyä maaliin. Käytin kaiken energian biisin sanojen kuunteluun ja hoilasin ajatuksissani niiden mukana.

Urheilukentälle päästessä biisissä soi kertosäe “Mä oon pikkusen toivoo kun sä et usko voittoon, joo mä tunnen, mä oon suomenmestari”, joka auttoi loppukirissä ja sain vielä vähän kiristettyä tahtia. Vaikka sain maalissa mitalin kaulaani, oli kisa silti viikon huonoin lenkki. Jatkossa muistan, ettei kannata lähteä soitellen sotaan ja valmistaudun huolellisemmin.

Seuraava juoksukisa on jo tosi lähellä, tajusin sen, kun sain eilen maratonpostia. Ihanaa päästä pian Tukholmaan ja maralle!