Monthly Archives

November 2016

Kirjat Noora H:sta Yleistä

Kirjavinkkejä

Noora H.

Pitkästä aikaa muutama kirjavinkki. Tämän syksyn tavoite on ollut lukea enemmän ja roikkua vähemmän netissä. Kirjat ovat olleet aika kevyitä, sillä iltaisin olen kaivannut ajatukset muualle vievää helppolukuista tekstiä.  Kevyempien kirjojen kanssa ei haittaa, vaikka nukahtaisi kirja kädessä, seuraavana iltana on helppo jatkaa siitä mihin jäi. Tässä muutamia luettuja kirjoja.

Keskilännen keittiöt, J. Ryan Stradal.
Bongasin kirjan HS:n kirjamessuvinkeistä ja se olikin ainoa kirja, jota lähdin metsästämään messuilta. Keskilännen keittiöt kertoo ruokaan hurahtaneen Evan tarinan syntymästä kolmekymppiseksi. Tarinaa kerrotaan Evaan elämään jollain tavalla liittyvien henkilöiden kautta, ja jokaisessa luvussa on aina eri päähenkilö. Kirja muistuttaakin hieman novellikokoelmaa. Kieli on kepeää ja parasta kirjassa ovat mainiot vertauskuvat, kuten “Hän oli hilpeä ja harmiton kuin opettavainen lelu” tai “Chutneyn kirpeys, kinkun suolaisuus ja kuiva, maanläheinen viini muodostivat iloisen kimppakasan kuin erillään vietetyn kesän jälkeen toisensa tapaavat veljekset.”. Kirja pyörii nimensä mukaisesti ruoan ympärillä, eli jonkin sortin kiinnostus ruokaa kohtaan on lukijalle suotavaa.

Maman Finlandaise, Helena Liikanen-Renger.
Maman Finlandaise kirjan sain äidiltäni odotuslahjaksi. Ja se oli oikein mainio lahja. Kirja on juuri sellainen kuin tällaisen tietokirjan kuuluukin olla: se tarjosi kiinnostavalla tavalla faktatietoa ja oli viihdyttävä. Mihinkähän kirjallisuuden lajiin nämä tietokirjan ja pienen elämänkerran välimuodot kuuluvat? Minä pitäisin näitä myös hieman matkakertomuksina. Jos tykkäsit Kuinka kasvattaa Bebestä ja Islantilainen voittaa aina -kirjasta, tykkäät tästäkin.

Kadotetut kasvot, Heli Järvenpää.
Samalla linjalla jatketaan, nimittäin äitiydellä ja vierailla mailla. Kadotetut kasvot on kertomus suomalaisen perheen expat-elämästä Kiinassa. Myönnän, olen yksi niistä, jolla on ruusuisia kuvitelmia expatien elämästä. Kirja kertoo realistisesta perhe-elämästä täysin vieraassa kulttuurissa ja siitä, miten hankalaa on rakentaa verkostot tyhjästä. Pienen miinuksen kirja saa kielestä sekä sivussa kulkevasta kiinalaisen perheen tarinasta, joka tuntuu irralliselta. Mutta annettakoon nämä anteeksi, sillä käsittääkseni kyseessä on omakustanne.

Denise Rudberg, STHLM Queens.
Tämä on todellista hömppää, mutta ah, niin ihanaa sellaista. Ja jos nyt ollaan ihan rehellisiä, niin tämä on minulla vielä kesken. Rudbergin kirjan päähenkilö vaikuttaa tosi ärsyttävälle, mutta kirjan parasta antia onkin Tukholma-kuvaus. Muistuttaa Sofi Fahrmanin Elsa-kirjoja.

Noora K:sta

Miten pitää pää kasassa kriisin keskellä?

Noora K.

Tyttäremme syntymä, niin onnellinen kuin hänestä olenkin, oli elämäni kovin kriisi. Täysin normaalisti edennyt raskaus, joka yhtenä päivänä aivan puskista osoittikin merkkejä siitä, ettei kaikki ollutkaan hyvin ja siitä reilun kahden vuorokauden sisällä syntynyt pikkukeskonen olivat sen luokan shokki ja trauma, että kannan niitä mukanani loppuelämäni. Sairaala-aika on ollut niin rankkaa sekä henkisesti että fyysisesti, että välillä mietin, onko ylipäätään mahdollista itkeä näin paljon. Välillä surusta ja siitä ikävästä, jota vauvaa kohtaa tunnen, kun olen kotona, enkä hänen luonaan. Välillä pelosta, välillä siitä, että joku sanoi jotain väärin, välillä yleisestä ahdistuksesta ja onneksi välillä myös onnesta ja siitä, että joku oli tosi kiltti.

Monet ovat osoittaneet myötätuntoa, lähettäneet onnentoivotuksia, tsemppejä ja siunauksia. Olen niistä kiitollinen ja aivan satavarma, että lämpimät ajatukset auttavat.

Miten tästä kaikesta sitten selviää? Vaikea sanoa, kun itsellä on vielä kaikki niin kesken. Välillä on hyviä ja reippaita päiviä, välillä romahdan ihan täysin. Tunnen valtavaa iloa ja kiitollisuutta ihanasta vauvasta, mutta myös musertavaa surua ja nakertavaa katkeruutta. Koko raskautta varjosti todella paha synnytyspelkoni. Sellainen foobinen, johon mikään tieto tai tilasto ei auta. Sellainen, joka sai palaamaan kävelylenkeiltä kotiin hyperventiloiden ja itkien hysteerisesti. Ekasta pelkopolitapaamisesta ensimmäinen vartti taisi mennä siihen, että sain itseni edes kätilön huoneeseen sisään. Olin liimautuneena kauimmaiseen seinään ja itkin ja haukoin henkeäni. Taisin oikeasti nauttia raskaudesta tasan yhden päivän. Toivon, että kun nyt tässä puhallan tätä katkeruutta ulos, edes osa siitä pysyisi ulkona, eikä enää palaisi.

Minulta jäi kokematta asioita, jotka miellän hyvin merkityksellisiksi osiksi äidiksi kasvamista, enkä voi saada niitä koskaan takaisin. Olin ajatellut, että ehkä äitiyslomalla sitten helpottaa. Voisin syödä pitkiä aamiaisia, käydä kävelyillä, rapsutella Laivista, sisustaa vauvan huoneen loppuun ja viikkailla pieniä vaatteita, fiilistellä ja vihdoinkin nauttia. Sainkin kaksi pelontäyteistä päivää sairaalassa. Olin kaikesta huolimatta ajatellut synnytyksestä, että kuitenkin lopuksi tulee se palkinto, vauvan tapaaminen ensimmäistä kertaa ja hänen saamisensa syliin. Sen sijaan kuulin sanat “tervetuloa, tyttö” ja sitten en mitään. Tiesin, että vauvan kuuluisi kai vähän itkeä ulos tultuaan. Vauvan piti mennä heti lastenlääkäreiden huomaan, enkä voinut nähdä häntä, saati sitten saada häntä rinnalleni. Samaan aikaan, kun synnyttäneiden osastolla muut kärräilivät nyyttejään sairaalasängyissä ja tuoreet vauvaperheet tutustuivat rauhassa uuteen kokoonpanoonsa, me katselimme vauvaamme keskoskaapin seinien läpi teho-osastolla, jonne seikkailimme Meilahden maanalaisia käytäviä pitkin, ja kosketimme häntä äärimmäisen varovaisesti, sen verran kuin voimme. Muut lähtivät kotiin turvakaukaloita onnellisina kantaen ja upposivat kuuluisaan vauvakuplaan. Me käymme joka ikinen päivä sairaalassa, josta lähdemme aina kahdestaan kotiin. Joka päivä näen uusia perheitä kotiin lähdössä. Joka päivä me lähdemme kaksin. Kättärin Imetysrauha-julisteet ja joka puolelta ilmestyvät, imettämään kehottavat ja sen hyödyistä paasaavat brosyyrit tuntuvat suorastaan ilkkuvan minua. Kai nyt helvetti soikoon imettäisin, jos voisin! Vietän melkein enemmän aikaa kiinni rintapumpussa kuin vauvassa. Taistelen jatkuvasti kelloa vastaan. Pakko ehtiä tehdä tämä, tämä ja tämä asia ja pakko ehtiä siihen ja siihen hoitoaikaan. Yhtenä päivänä, kun tulin tuttuun hoitoaikaan ja hoitaja olikin jo ehtinyt vaihtaa vaipan ja antaa vauvalle maidon, olin purskahtaa itkuun. Minähän olin ajoissa! Hoitojen välissä teen nämä ja nämä asiat. Voi ei, aika, joka oli varattu maidon pumppaamiseen, katosikin johonkin muuhun. Unohdin maksaa sen yhden laskun. Ehdinköhän vielä soittaa vakuutusyhtiöön?

Mikä minua sitten on auttanut kaiken keskellä? Ykkösasia on tietysti mieheni. Olemme toistemme paras tuki. Ilman häntä olisin oikeasti seonnut. Hän on kerta toisensa jälkeen kaivanut jaloilleen sen lohduttomasti itkevän mytyn, joka olen ollut ja olen varmasti vielä monta kertaa. Toinen on kaimani, joka on tarjonnut empatiaa, olkapään ja tsemppipuheita juuri sopivan määrän. Eräs merkittävä asia on ammattiapu. Olen liputtanut sen puolesta ennenkin, mutta nyt tarvitsen sitä enemmän kuin koskaan. Kun läheisiltä saa empatiaa ja myötätuntoa, ammattilainen osaa kertoa, miksi regaoin asioihin niin kuin reagoin, miksi käyttäydyn niin kuin käyttäydyn ja tunnen, niin kuin tunnen. Se helpottaa, kun itseään ja reaktioitaan ei välillä ole tunnistaa lainkaan. Häneltä saan konkreettisia työkaluja, että pääsen eteen päin. Muutamalle ystävälle, joka tiesi suunnilleen tapahtumien kulusta, olen tilittänyt tuntojani. Kenellekään en olisi jaksanut avata monimutkaista tilannetta alusta asti. Perheiltämme olemme saaneet hyvin konkreettista apua, juuri sitä, mitä olemme heiltä kaivanneetkin myötätunnon lisäksi. He ovat ottaneet koiramme hoitoon, tuoneet ruokaa sairaalaan, pesseet vauvan vaatteita ja tarvikkeita, tehneet hankintoja puolestamme.

Tilanteen alkaessa olin itse niin ahdistunut, etten jaksanut, enkä halunnut puhua kenenkään muun kuin mieheni ja sairaalan väen kanssa. Vielä pitkään vauvan synnyttyä joka puolelta tulevat “miten menee” -kysymykset stressasivat, kun itsellä oli huonompi päivä, ja jätin suurelta osin vastaamatta niihin. Vaikka tiedän kaikkien tarkoittaneen hyvää. Kun on aavistuksen miellyttämisenhaluinen luonne, niin tulee helposti sellainen olo, että nyt pitää olla reipas ja vastata kaikille kohteliaasti. Silloin joutuu helposti itse lohduttajan asemaan, mihin ei todellakaan ole voimia joutua. Toisaalta tsemppiviesteistä ja varsinkin vertaistuesta tuli tosi hyvä mieli, vaikken jaksanut välttämättä vastata niihinkään. Eräs tuttavani, aika kaukainen sellainen vielä, lähetti postissa kolme keskosen potkupukua. Olin niin otettu, että Trumpeista sun muista huolimatta sain takaisin ison kasan uskoa ihmisten hyvyyteen.

Hiljainen myötätunto on hyvä. Oikein hyvä. Arvostin sitä, että jos olin itse hiljaa, toinenkin osapuoli oli. Hiljaisuutta ei ole pakko täyttää. Päin vastoin. Arvostin myös sitä, että jos vastasin kysymykseen yhdellä tai kahdella sanalla, toinen osapuoli ymmärsi viestin, eikä enää väkisin jatkanut keskustelua, vaikka olisi halunnut tietää tai kuulla mitä. Tai juttelu jostain ihan muusta. Se muukin on nimittäin tärkeää. Itselleni on tuntunut tosi merkitykselliseltä säilyttää elämässä edes jotain normaaleja elementtejä. Olen lukenut lehden joka päivä, kattanut aamiaisen kivasti, puinut kaimani kanssa maailman menoa, sisustanut vauvan huonetta ja lakannut kynsiä. Kun viettää isot osat päivistä sairaalassa, on tosi tärkeää, että sitä rankkuutta tasapainottamassa on jotain ihan tavallista. Ja todellakin söin sushia synnärillä, jopa kaksi kertaa. Kotona söin juustoja ja join lasin amaronea. Ensin ajattelin, että mitä väliä millään susheilla, kun oma lapsi makaa teholla, mutta sitten tulin siihen tulokseen, että juuri siksi niitä pitää syödä. Että edes yksi juttu, jota olin etukäteen ajatellut, toteutuisi.

Olen ollut itsekäs ja ehkä tylykin, koska se on keino suojella itseä. Useamman ammattilaisen kanssa käymäni keskustelun jälkeen yksi neuvo yhdisti heitä kaikkia. Olkaa itsekkäitä. Toimikaa ainoastaan sillä tavalla kuin teistä tuntuu hyvältä. Vetäkää rajat niin kuin itsestä parhaalta tuntuu. Vaikka se ei menisikään kaikkien kohteliaisuussääntöjen malliin. Itse en esimerkiksi juuri halunnut vierailijoita, enkä jaksanut puhua puhelimessa kenenkään kanssa. En oikeasti kenenkään. Sairaalaelämä on todella uuvuttavaa. Käytännössä samassa huoneessa on joku muukin 85% ajasta. On hoitajia, lääkäreitä, sairaalateknikkoja, muita vauvoja ja heidän vanhempiaan. Sellaista kuin oman perheen keskeinen aika ei yksinkertaisesti ole. Samaan aikaan kun on itse ihan loppu, traumatisoitunut, herkillä ja tässä tapauksessa vielä hormonipöllyissä, pitää tsempata edes jollain lailla ja yrittää olla kohtelias ympärillä oleville. Minä en olisi jaksanut enää siinä kohtaa viihdyttää vieraita. Voi olla, että joku loukkaantuu, ihmettelee, paheksuukin. Sille ei voi mitään, jos mielii pitää itsensä toimintakuntoisena. Kotiinpääsyssä odotan varmaan eniten sitä, että vihdoinkin saamme olla yhdessä ja rauhassa, vain me kolme ja Laivis. Ei ketään muita.

Vielä kerran lämmin kiitos teille kaikille onnitteluista ja tsempeistä. Ne ovat tuottaneet paljon hyvää mieltä ja olen tosiaan varma, että ne auttavat. 🙂

P.S. Yksi erinomaisen hyvä kirja, joka käsittelee juuri tätä aihepiiriä, on Salli Saaren Kuin salama kirkkaalta taivaalta. Olen lukenut sen vuosia sitten ja taidan lukea uudelleen, kunhan jaksan edes ajatella kirjan avaamista. Suosittelen sitä lämpimästi kaikille, jotka haluavat perehtyä ihmisen mieleen ja shokin vaiheisiin vähän enemmän.

Yleistä

Noora H:n Perjantain parhaat

Noora H.

Viikon paras hoidettu “nagging task” oli hääkuvien ja kiitoskorttien tilaaminen. Vihdoin ja viimein. Nyt koti onkin vuorattu parhaimmilla hääkuvilla, katsotaan, kuinka  kauan kehtaamme pitää niitä esillä. Onhan se vähän outoa, kun joka toisella seinällä on oma naama. Onneksi olen ymmärtänyt, että viimeistään vauvan myötä kuvien päähenkilö vaihtuu ja jossain vaiheessa voi jopa harkita muita kuin lähipiirin potretteja.



Viikon paras burgeri
oli Tukholman Phil’s Burgerissa. Aivan tajuttoman hyvä juustohampurilainen, jossa ei ollut mitään ylimääräistä. Kokis tarjoiltiin lasipullosta ja ranskalaisten kanssa dippinä oli tryffelimajoneesia. Täältä olisi myös saanut erikoisoluita. Kunpa ketju rantautuisi pian myös Suomeen. Tai jostain saisi edes sitä tryffelimajoneesia.

Viikon paras yllätys on tasseli. Tadaa! Olisitteko ikinä uskoneet, että kotoani löytyy koristetasseli? No, en minäkään. Siinä se nyt kuitenkin on, vauvan lipaston nupissa. Olenko muuten ainoa, jolla tulee tasseli-sanasta mieleen jotkut ihan muut tasselit? Sellaiset burleski-henkiset.



Viikon parhaat kosmetiikkajutut
ovat blogin kautta saatuja ja niin hyviä, että niistä on pakko vinkata teille. Olemme siitä onnekkaassa asemassa, että saamme blogin kautta aina välillä testailtavaksi uutta kosmetiikkaa. Muuten sitä helposti jämähtäisi vain käyttämään niitä vanhoja tuttuja merkkejä. Näistä mustavalkoisista purkeista on tullut uusia suosikkejani.

Madaran Time Miracle -sarja on ollut pelastus kuivalle iholleni. Liekö sen vai raskauden ansiota, mutta minulle ei ole tullut näppylän näppylää koko syksynä. Mia Höytön kuoriva ja kosteuttava naamio taas on ollut käytössä saunan jälkeen. Mia Höytön tuotteet ovat muuten sellaisia, että ne sopivat minulle poikkeuksetta, vaikka ihoni onkin herkkä.

Ja kuten eräs lukijamme totesi, niin Evon tukkajutuilla saa ohuimpaankin liimalettiin tuuheutta. Allekirjoitan, ponnariin tulee tuplasti enemmän tavaraa kun ennen föönäystä laittaa tuuheuttavaa voidetta.

Viikon paras ostos olivat liput joulukonserttiin. Aloitan äitiyslomani Cantores Minoresin konsertissa mieheni ja vanhempieni kera. Veikkaan, että tunnelataus on siinä vaiheessa sellainen, etten selviä konsertista kuivin silmin. Sen jälkeen olisi tarkoitus mennä glögille ja käydä läpi viimeiset joulujutut.

Viikon paras blogi on Kelly in the City. Jos tykkäät preppy-tyylistä ja jenkkimeiningistä, niin tämä on sinulle.