Noora K:sta

Miten pitää pää kasassa kriisin keskellä?

Noora K.

Tyttäremme syntymä, niin onnellinen kuin hänestä olenkin, oli elämäni kovin kriisi. Täysin normaalisti edennyt raskaus, joka yhtenä päivänä aivan puskista osoittikin merkkejä siitä, ettei kaikki ollutkaan hyvin ja siitä reilun kahden vuorokauden sisällä syntynyt pikkukeskonen olivat sen luokan shokki ja trauma, että kannan niitä mukanani loppuelämäni. Sairaala-aika on ollut niin rankkaa sekä henkisesti että fyysisesti, että välillä mietin, onko ylipäätään mahdollista itkeä näin paljon. Välillä surusta ja siitä ikävästä, jota vauvaa kohtaa tunnen, kun olen kotona, enkä hänen luonaan. Välillä pelosta, välillä siitä, että joku sanoi jotain väärin, välillä yleisestä ahdistuksesta ja onneksi välillä myös onnesta ja siitä, että joku oli tosi kiltti.

Monet ovat osoittaneet myötätuntoa, lähettäneet onnentoivotuksia, tsemppejä ja siunauksia. Olen niistä kiitollinen ja aivan satavarma, että lämpimät ajatukset auttavat.

Miten tästä kaikesta sitten selviää? Vaikea sanoa, kun itsellä on vielä kaikki niin kesken. Välillä on hyviä ja reippaita päiviä, välillä romahdan ihan täysin. Tunnen valtavaa iloa ja kiitollisuutta ihanasta vauvasta, mutta myös musertavaa surua ja nakertavaa katkeruutta. Koko raskautta varjosti todella paha synnytyspelkoni. Sellainen foobinen, johon mikään tieto tai tilasto ei auta. Sellainen, joka sai palaamaan kävelylenkeiltä kotiin hyperventiloiden ja itkien hysteerisesti. Ekasta pelkopolitapaamisesta ensimmäinen vartti taisi mennä siihen, että sain itseni edes kätilön huoneeseen sisään. Olin liimautuneena kauimmaiseen seinään ja itkin ja haukoin henkeäni. Taisin oikeasti nauttia raskaudesta tasan yhden päivän. Toivon, että kun nyt tässä puhallan tätä katkeruutta ulos, edes osa siitä pysyisi ulkona, eikä enää palaisi.

Minulta jäi kokematta asioita, jotka miellän hyvin merkityksellisiksi osiksi äidiksi kasvamista, enkä voi saada niitä koskaan takaisin. Olin ajatellut, että ehkä äitiyslomalla sitten helpottaa. Voisin syödä pitkiä aamiaisia, käydä kävelyillä, rapsutella Laivista, sisustaa vauvan huoneen loppuun ja viikkailla pieniä vaatteita, fiilistellä ja vihdoinkin nauttia. Sainkin kaksi pelontäyteistä päivää sairaalassa. Olin kaikesta huolimatta ajatellut synnytyksestä, että kuitenkin lopuksi tulee se palkinto, vauvan tapaaminen ensimmäistä kertaa ja hänen saamisensa syliin. Sen sijaan kuulin sanat “tervetuloa, tyttö” ja sitten en mitään. Tiesin, että vauvan kuuluisi kai vähän itkeä ulos tultuaan. Vauvan piti mennä heti lastenlääkäreiden huomaan, enkä voinut nähdä häntä, saati sitten saada häntä rinnalleni. Samaan aikaan, kun synnyttäneiden osastolla muut kärräilivät nyyttejään sairaalasängyissä ja tuoreet vauvaperheet tutustuivat rauhassa uuteen kokoonpanoonsa, me katselimme vauvaamme keskoskaapin seinien läpi teho-osastolla, jonne seikkailimme Meilahden maanalaisia käytäviä pitkin, ja kosketimme häntä äärimmäisen varovaisesti, sen verran kuin voimme. Muut lähtivät kotiin turvakaukaloita onnellisina kantaen ja upposivat kuuluisaan vauvakuplaan. Me käymme joka ikinen päivä sairaalassa, josta lähdemme aina kahdestaan kotiin. Joka päivä näen uusia perheitä kotiin lähdössä. Joka päivä me lähdemme kaksin. Kättärin Imetysrauha-julisteet ja joka puolelta ilmestyvät, imettämään kehottavat ja sen hyödyistä paasaavat brosyyrit tuntuvat suorastaan ilkkuvan minua. Kai nyt helvetti soikoon imettäisin, jos voisin! Vietän melkein enemmän aikaa kiinni rintapumpussa kuin vauvassa. Taistelen jatkuvasti kelloa vastaan. Pakko ehtiä tehdä tämä, tämä ja tämä asia ja pakko ehtiä siihen ja siihen hoitoaikaan. Yhtenä päivänä, kun tulin tuttuun hoitoaikaan ja hoitaja olikin jo ehtinyt vaihtaa vaipan ja antaa vauvalle maidon, olin purskahtaa itkuun. Minähän olin ajoissa! Hoitojen välissä teen nämä ja nämä asiat. Voi ei, aika, joka oli varattu maidon pumppaamiseen, katosikin johonkin muuhun. Unohdin maksaa sen yhden laskun. Ehdinköhän vielä soittaa vakuutusyhtiöön?

Mikä minua sitten on auttanut kaiken keskellä? Ykkösasia on tietysti mieheni. Olemme toistemme paras tuki. Ilman häntä olisin oikeasti seonnut. Hän on kerta toisensa jälkeen kaivanut jaloilleen sen lohduttomasti itkevän mytyn, joka olen ollut ja olen varmasti vielä monta kertaa. Toinen on kaimani, joka on tarjonnut empatiaa, olkapään ja tsemppipuheita juuri sopivan määrän. Eräs merkittävä asia on ammattiapu. Olen liputtanut sen puolesta ennenkin, mutta nyt tarvitsen sitä enemmän kuin koskaan. Kun läheisiltä saa empatiaa ja myötätuntoa, ammattilainen osaa kertoa, miksi regaoin asioihin niin kuin reagoin, miksi käyttäydyn niin kuin käyttäydyn ja tunnen, niin kuin tunnen. Se helpottaa, kun itseään ja reaktioitaan ei välillä ole tunnistaa lainkaan. Häneltä saan konkreettisia työkaluja, että pääsen eteen päin. Muutamalle ystävälle, joka tiesi suunnilleen tapahtumien kulusta, olen tilittänyt tuntojani. Kenellekään en olisi jaksanut avata monimutkaista tilannetta alusta asti. Perheiltämme olemme saaneet hyvin konkreettista apua, juuri sitä, mitä olemme heiltä kaivanneetkin myötätunnon lisäksi. He ovat ottaneet koiramme hoitoon, tuoneet ruokaa sairaalaan, pesseet vauvan vaatteita ja tarvikkeita, tehneet hankintoja puolestamme.

Tilanteen alkaessa olin itse niin ahdistunut, etten jaksanut, enkä halunnut puhua kenenkään muun kuin mieheni ja sairaalan väen kanssa. Vielä pitkään vauvan synnyttyä joka puolelta tulevat “miten menee” -kysymykset stressasivat, kun itsellä oli huonompi päivä, ja jätin suurelta osin vastaamatta niihin. Vaikka tiedän kaikkien tarkoittaneen hyvää. Kun on aavistuksen miellyttämisenhaluinen luonne, niin tulee helposti sellainen olo, että nyt pitää olla reipas ja vastata kaikille kohteliaasti. Silloin joutuu helposti itse lohduttajan asemaan, mihin ei todellakaan ole voimia joutua. Toisaalta tsemppiviesteistä ja varsinkin vertaistuesta tuli tosi hyvä mieli, vaikken jaksanut välttämättä vastata niihinkään. Eräs tuttavani, aika kaukainen sellainen vielä, lähetti postissa kolme keskosen potkupukua. Olin niin otettu, että Trumpeista sun muista huolimatta sain takaisin ison kasan uskoa ihmisten hyvyyteen.

Hiljainen myötätunto on hyvä. Oikein hyvä. Arvostin sitä, että jos olin itse hiljaa, toinenkin osapuoli oli. Hiljaisuutta ei ole pakko täyttää. Päin vastoin. Arvostin myös sitä, että jos vastasin kysymykseen yhdellä tai kahdella sanalla, toinen osapuoli ymmärsi viestin, eikä enää väkisin jatkanut keskustelua, vaikka olisi halunnut tietää tai kuulla mitä. Tai juttelu jostain ihan muusta. Se muukin on nimittäin tärkeää. Itselleni on tuntunut tosi merkitykselliseltä säilyttää elämässä edes jotain normaaleja elementtejä. Olen lukenut lehden joka päivä, kattanut aamiaisen kivasti, puinut kaimani kanssa maailman menoa, sisustanut vauvan huonetta ja lakannut kynsiä. Kun viettää isot osat päivistä sairaalassa, on tosi tärkeää, että sitä rankkuutta tasapainottamassa on jotain ihan tavallista. Ja todellakin söin sushia synnärillä, jopa kaksi kertaa. Kotona söin juustoja ja join lasin amaronea. Ensin ajattelin, että mitä väliä millään susheilla, kun oma lapsi makaa teholla, mutta sitten tulin siihen tulokseen, että juuri siksi niitä pitää syödä. Että edes yksi juttu, jota olin etukäteen ajatellut, toteutuisi.

Olen ollut itsekäs ja ehkä tylykin, koska se on keino suojella itseä. Useamman ammattilaisen kanssa käymäni keskustelun jälkeen yksi neuvo yhdisti heitä kaikkia. Olkaa itsekkäitä. Toimikaa ainoastaan sillä tavalla kuin teistä tuntuu hyvältä. Vetäkää rajat niin kuin itsestä parhaalta tuntuu. Vaikka se ei menisikään kaikkien kohteliaisuussääntöjen malliin. Itse en esimerkiksi juuri halunnut vierailijoita, enkä jaksanut puhua puhelimessa kenenkään kanssa. En oikeasti kenenkään. Sairaalaelämä on todella uuvuttavaa. Käytännössä samassa huoneessa on joku muukin 85% ajasta. On hoitajia, lääkäreitä, sairaalateknikkoja, muita vauvoja ja heidän vanhempiaan. Sellaista kuin oman perheen keskeinen aika ei yksinkertaisesti ole. Samaan aikaan kun on itse ihan loppu, traumatisoitunut, herkillä ja tässä tapauksessa vielä hormonipöllyissä, pitää tsempata edes jollain lailla ja yrittää olla kohtelias ympärillä oleville. Minä en olisi jaksanut enää siinä kohtaa viihdyttää vieraita. Voi olla, että joku loukkaantuu, ihmettelee, paheksuukin. Sille ei voi mitään, jos mielii pitää itsensä toimintakuntoisena. Kotiinpääsyssä odotan varmaan eniten sitä, että vihdoinkin saamme olla yhdessä ja rauhassa, vain me kolme ja Laivis. Ei ketään muita.

Vielä kerran lämmin kiitos teille kaikille onnitteluista ja tsempeistä. Ne ovat tuottaneet paljon hyvää mieltä ja olen tosiaan varma, että ne auttavat. 🙂

P.S. Yksi erinomaisen hyvä kirja, joka käsittelee juuri tätä aihepiiriä, on Salli Saaren Kuin salama kirkkaalta taivaalta. Olen lukenut sen vuosia sitten ja taidan lukea uudelleen, kunhan jaksan edes ajatella kirjan avaamista. Suosittelen sitä lämpimästi kaikille, jotka haluavat perehtyä ihmisen mieleen ja shokin vaiheisiin vähän enemmän.

Kirjavinkkejä
Noora H:n Perjantain parhaat

You Might Also Like

85 Comments

  • Reply
    Marjaana
    11/27/2016 at 10:49

    Olet vahva ja viisas nainen, tyttäresi saa kasvaa mahtava esikuvan sylissä ja vierellä <3
    Kaikkea hyvää ja kiitos kun jaoit ajatuksiasi!

    T: Marjaana

  • Reply
    Mama L
    11/27/2016 at 10:52

    ❤️

  • Reply
    Hanna
    11/27/2016 at 10:59

    ❤️ Hieno kirjoitus vaikeasta aiheesta – arvostan suuresti! Tämä teksti auttaa meitä lukijoita myös kohtaamaan muita vastaavissa tilanteessa. Allt gott till hela familjen!

  • Reply
    Poletti
    11/27/2016 at 11:04

    Tämä oli ja tulee olemaan tärkeä kirjoitus heille, jotka ovat samassa tilanteessa tai kenties joskus joutuvat samaan tilanteeseen.

    Kaikkea hyvää teille. ❤️

  • Reply
    Mar3ngi
    11/27/2016 at 11:05

    <3

  • Reply
    H
    11/27/2016 at 11:10

    Kaunis kiitos avoimesta kirjoituksesta. Tunnistan monia tunteita ja asioita, vaikkei samanlainen alku olekaan. Olen sanonut ennenkin mutta juuri nuo tavalliset, kivat, kauniit jutut auttavat pitämään pään kasassa, pyörähtäminen kaupungilla, Netflix, kauniisti katettu herkkuhetki, valokuvat jne. Se huomio että maailma pyörii radallaan ja ei olekaan romahtanut on tärkeä. Mulla myös pitkä harkinta raskauden suhteen, vuosia, uskallanko. Täysin normaali raskaus joka päättyi hätäsektioon. En saanut nähdä lastani 14 tuntiin koska nukutuksen (?) jälkeen piti olla makuulla ja vauva oli eri osastolla. En koskaan ajatellut rullaavani pyörätuolilla ensikohtaamiseen. Se, että ne elämän parhaat hetket vaihtuvat elämän raskaimmiksi päiviksi, on vaikeaa hyväksyä. Välillä vieläkään, vaikka kaikki menikin hyvin. Mutta voin luvata, että kun pääsette kotiim niin se kupla alkaa <3 Meillä se ainakin alkoi siitä, saatiin olla vain me kolme. Meillä siis ihan erilainen tarina, sairalassa vain 5 päivää mutta uskon, että tunteet ovat samoja, vaikka varmasti eri voimakkuudella. Kaikkea hyvää sinne, toiv.lähipiirissä on jotenkin saman kokeneita, tai tutustut, jos jaksat, se auttaa. Mullekin saa kirjoittaa jos haluat. 🙂 Kyllä se siitä <3 <3

  • Reply
    Sohvi
    11/27/2016 at 11:13

    Hei sinä <3

    Olet ollut niin monesti mielessä. En tiedä muistatko kun joskus 5 vuotta sitten istuttiin Bulevardin kahvisalongissa ja puhuttiin raskaaksitulemisen pelosta? Kun huomasin teidän odottavan pientä prinsessaa, olin niin onnellinen että olit kohdannut pelkosi. Mielessä kävi, että ehkä minäkin joskus uskallan toivoa.

    Aloin suorastaan parkua kun luin kirjoituksesi. Oman kriisini läpikäyneenä ja apua siihen saaneena, on olo nyt paljon vahvempi mitä vuosi sitten. Muista pyytää apua ja puhua. Itkeäkin saa ja nimenomaan olla itsekäs <3

  • Reply
    Lotteriet
    11/27/2016 at 11:15

    Voi Noora! Haluaisin vain halata sua nyt. Kiitos, että jaksoit kirjoittaa tämän. Ja jättimäinen kiitos, että jaksoit taannoin vastata mun toiseen täysin turhanpäiväiseen viestiin. Tuntuu pahalta, että olet pelännyt noin paljon synnytystä. Pelkäsin itsekin koko raskauden ajan hysteerisesti, että jotain pahaa tapahtuu. Ne ruokarajoitukset saivat mut aivan sekaisin ja vaan itkin, kun pelkäsin, että aiheutan vauvalle vaaran syömällä jotain “väärää”. En itsekkään nauttinut hetkeäkään. Raskaus, synnytys ja vauvan syntymä olivat tosi pelottavia kokemuksia ja meillä meni kaikki kuitenkin hyvin. Selviät kyllä tästä, ja tosi hyvä, että saat keskusteluapua. Lähetän sulle kaikki maailman extravoimani ja positiiviset ajatukseni. Kaikki järjestyy, lupaan sen! ❤❤❤

  • Reply
    EvaDo
    11/27/2016 at 11:23

    Kuulostaa lähinnä omassa korvalta a) burn out b) synnytysmasennus. Itseäni auttaa palkitseminen, kun on raskasta ja ajattelee this shall too past mutta mielessään sitä lupaa itselleen pidemmän ajan päähän jotain mukavaa, menin hierottavaksi kun tuntui etten saa muuten lupaa rentoutua, pitäisi vaan jaksaa puskea. Sitten se laukaisi sen että uskalsin vähän höllentää ja kaikki vaan muuttui paremmaksi. Tsemppiä!

  • Reply
    Anna-Maija
    11/27/2016 at 11:25

    <3

  • Reply
    Alma
    11/27/2016 at 11:27

    Vaikka nyt tuntuu ettei, siitä selviää! Et unohda kokemaasi vaan se jää elämääsi antaen tulevaisuudellenne perheenä aivan mielettömän voimavaran ja antaa mahdollisuuden uskoa ja oppia kaikkeen siihen mikä elämässä onkaan oikeesti tärkeää. Tee juuri niin kuin itsestäsi tuntuu niin kaikki menee hyvin, usko siihen.

  • Reply
    Anniliiini
    11/27/2016 at 11:34

    <3

  • Reply
    Hanna
    11/27/2016 at 11:37

  • Reply
    Mia
    11/27/2016 at 11:43

    <3 <3 <3 Valtavasti voimia, jaksamista, onnellisia hetkiä ja kaikkea hyvää pienelle tytölle sekä teille vanhemmille. Kuten sanoit, olkaa itsekkäitä, juuri nyt ei tarvitse huolehtia muusta kuin perheenne hyvinvoinnista.

  • Reply
    Maarit
    11/27/2016 at 11:53

    Hei,
    Olipa koskettavaa luettavaa, ymmärrän sinua täysin! Sain kaksi vuotta sitten aivoinfarktin alle 50 vuotiaana ja kävin samanlaisia tunteita läpi. Kenenkään sanat eivät pystyneet auttamaan minua omissa peloissani, olin siinä ihan yksin, minun oli vain tehtävä se itse ja käsiteltävä se asia, ymmärsin että minun on pidettävä itse huoli itsestäni ja oltava armollinen itseäni kohtaan eikä vaatia itseltäni mitään mihin en siinä tilanteessa vain pystynyt. Halusin ollakin välillä yksin enkä halunnut vierailijoita muita kuin oman perheeni. Välillä suututti kaikki kyselyt voinnistani, ihmisillä oli tarve kertoa myös muiden tapauksista, paras ystävänikin kertoi sedästään että vuoden sisällä tuli uusi kohtaus ja hän jäi vihannekseksi, en tiedä ymmärsikö hän koskaan että se oli viimeinen asia mitä halusin siinä tilanteessa kuulla. Vuosi meni kun jotenkin pääsin yli siitä kuolemanpelosta ja traumasta mitä siitä jäi vaikka toivuinkin täysin. Sinulla huoli pienokaisestasi, voin vain kuvitella kuinka suuri ahdistuksesi on välillä ollut ja on varmasti vieläkin. Minä luulin että en enää koskaan voisi elää normaalisti ilman pelkoa mutta onneksi minusta tuli vuosi sitten mummi ja sain elämänuskoni ja iloni takaisin. Uskon että myös sinulle käy niin kun pääsette kotiin ja pienokaisesi kasvaa ja kehittyy. Onneksi myös sinulla on rakastava perhe ympärilläsi. Ajan myötä traumat kuitenkin haalistuvat vaikka koskaan niitä ei unohda ja ne muuttaa aina ihmistä, sinä päätät miten. Olin aluksi vähän myös katkera mutta halusin päästää siitä tunteesta irti ja pääsinkin. En tiedä mitä haluaisin muuta sinulle sanoa kuin että usko elämään, vielä tulee päivä kun et ajattele asiaa niin paljoa, se on niin kuin se helminauha, yksi helmi, ei niin hohtavan valkoinen kuin ne muut helmet elämän nauhassasi mutta se on kuitenkin sinun ja kun hyväksyt sen, pystyt jatkamaan eteen päin.
    Rauhallista Joulun odotusta ja Onnea koko perheellesi pienokaisenne syntymän johdosta, toivon teille kaikkea hyvää!

  • Reply
    Emilia
    11/27/2016 at 11:58

    Hei Noora. Tunnistan paljon samuutta, itse olen keskoskaksosten äiti. Synnytyksen jälkeen pyysin perjantaisin viikkojen ajan miestäni kertomaan, miten kaikki menikään, koska olin itse synnytyksessä ja sen jälkeen ihan kujalla. Minä lähdin synnytyksestä teholle, vauvat omalle teholleen.
    Pikkuhiljaa, vuosien saatossa, tunnelmat ovat laimentuneet mutta eivät poissa. Voimia!

  • Reply
    Miia
    11/27/2016 at 12:03

    <3

  • Reply
    susanna
    11/27/2016 at 12:07

    Täällä pääsi itku. En tiedä mitä kirjoittaa, mutta ehkä tämmöisissä asioissa aina ei tarvikaan tietää. Toivon teidän koko perheelle voimaa ja uskoa parempaan. <3

  • Reply
    -kata-
    11/27/2016 at 12:08

    Koskettava kirjoitus, olen sanaton. Iso halaus <3

  • Reply
    Venla
    11/27/2016 at 12:29

    Kiitos Noora K. Ajatusten jakamisesta. Tuota fiilistä ei kyllä osaa kuvitellakaan, mitään noista. Minusta tuntuu ihanalta ajatella, että kyllä te kohta saatte tytön kotiin ja saatte nauttia vauvasta ihan kotioloissa. Nuo tapahtumat eivät varmaan koskaan unohdu, mutta ihanat jutut häivyttää niitä edes vähän. Älyttömän paljon voimia sinulle ja teille. <3

  • Reply
    Sanna Inspired by love
    11/27/2016 at 12:45

    <3 Olen kanssa tuollaisen akuutin kriisin kokenut (aivan eri tilanne), mutta ymmärrän todella hyvin tunneskaalan. Silloin vain tuntui, että harva ihminen jaksoi ymmärtää siinä tilanteessa olevaa ja ns. tosi ystävät valikoituvat aika hyvin niillä hetkillä. Muistan aina, kuin reipas yritin olla ja pitää paljon asioita sisällä vaikka olisi mieli tehnyt romahdella joka kulmalle. Pienikin myötätunnon osoitus laukaisi itkun aivan puskista. Yhden asian minkä siitä opin, olin se totuus, että elämässä ei voi tapahtua mitään, mistä ei selviä. <3 Voimia ja uskoa tulevaan, sekä voimia myös käsitellä katkeruuden ja pettymyksen tunteita niin, että niitä ei kanna loppuelämäänsä. <3

  • Reply
    Blue Peony
    11/27/2016 at 12:46

    Voi Noora. Halaisin sinua nyt, jos voisin. Voin vain sanoa, että yksikään tunteesi ei ole väärin etkä tee mitään väärin siinäkään, että toimit niiden mukaisesti, vaikka muut sanoisivat mitä. Kiitos rehellisestä ja avoimesta tekstistäsi. Olet hieno ihminen ja tyttäresi on onnekas, että juuri sinä olet hänen äitinsä. Toivon sydämestäni, että pikkuinen pääsee pian kotiin ja pääset nauttimaan hänen ensimmäisestä joulustaan oman kodin rauhassa.

  • Reply
    Heidi
    11/27/2016 at 13:04

    <3

  • Reply
    Marianne
    11/27/2016 at 13:14

    <3

  • Reply
    Mari
    11/27/2016 at 13:15

    Kiitos, että päädyit purkamaan ajatuksesi, tunteesi ja kokemuksesi tästä hyvinkin henkilökohtaisesta ja herkästä tilanteesta eetteriin! Virtuaalihalaus ja kaikkea hyvää teidän perheelle! <3

  • Reply
    H
    11/27/2016 at 13:59

    Hei, halusin vielä jatkaa, että se kun pääsee kotiin niin helpottaa ihan hirveästi, kun pääsee kotiin tuttuun rakkaaseen, “omaan” ympäristöön aloittamaan sen, minkä muut aloittivat syntymästä. Se on ihanaa. Saat pukea omia vaatteita, ottaa ihania kuvia tytöstä karvapeiton päällä, nuokkua sen Netflixin äärellä kun hän nukkuu sylissäsi. Jaksa odottaa siihen ja juttele ammattilaisten kanssa (mulle sanoi neuvolapsykologi että tarkoitus on, että hyväksyy, että tämä on meidän synnytystarinamme, joo, tiedän, ei ihan helppoa) ja ystävien, miehen arvo nousi kyllä ihan pilviin vaikka arvostin jo valmiiksi täydestä sydämestäni. Sairaalaympäristö on aika pelottava ja ahdistava, kotona sitten helpottaa. 🙂

  • Reply
    CHERRYMARJA
    11/27/2016 at 14:16

    Hei Noora. Myötätuntoa, lämpimiä ajatuksia ja onnea teidän koko perheelle. Ja voimia raskaisiin aikoihin, jotka toivottavasti alkavat kirkastua.

  • Reply
    Anonyymi
    11/27/2016 at 14:56

    Kiitos, Noora, että jaoit tämän asian meidän lukijoiden kanssa.

    Itse vältän koskaan sanomasta, että tiedän, miltä toisesta tuntuu. Omien kokemusteni takia tunnen kuitenkin kovasti empatiaa sinua kohtaan.

    Me menetimme toisen kaksospojistamme raskauden puolivälissä. Toisen kanssa jännitettiin pitkään, miten hänelle käy. Poika syntyi rv 35, ja vasta vuoden ikäisenä saatoimme huoahtaa helpotuksesta: lapsen kohdalla eivät uhkukuvat onneksi toteutuneet. Raskaus- ja taaperoajan epävarmuus oli minulle ihan kauheaa, ja puhuin puhumasta päästyäni sekä miehen että muiden läheisten kanssa. Toista lasta emme uskaltaneet yrittää kuin vasta parin kolmen vuoden päästä. Silloin saimme kokea normaaliraskauden, ja tyttö syntyi laskettuna päivänä. Sen onnen soisin niin kauhean mielelläni kaikille odottaville äideille ja iseille.

    Tapahtunut järkytti turvallisuuden tunnettani. Ajattelin , että pahat asiat voivat osua yhtä lailla minunkin kohdalle eikä vain “muille”. Tuntui epäreilulta, että tällaisen yleensä ihanan asian kohdalla matto vedettiin jalkojen alta. Asian käsittely ei ollut helppoa, ja kiintyminen lapseen vei aikaa. En uskaltanut kiintyä, koska pelkäsin, että menetän hänetkin.

    Nyt tämä poika on jo 13-vuotias. Tottakai kannan jonkinlaisia jälkiä ja arpia loppuikäni, mutta ihmeesti ihmisestä löytyy voimavaroja ja aika todellakin auttaa.

    Toivon sydämestäni teille kaikkea hyvää ja voimia! Olette ajatuksissani!

  • Reply
    SonjaM
    11/27/2016 at 15:27

    Tuntuu, etten oikein osaa pukea ajatuksiani sanoiksi, mutta silti jotain haluaisin huikata. Kiitos kun kerroit näin avoimesti ajatuksiasi. Olette usein ajatuksissani. Tsemppiä! <3

  • Reply
    Piipaa
    11/27/2016 at 15:39

    <3

  • Reply
    anuk
    11/27/2016 at 15:56

    Etähalaus <3

  • Reply
    Ouna
    11/27/2016 at 16:15

    Hei Noora. Puit sen kauniisti sanoiksi. Meille ei ammattiapua tarjottu ensimmäisellä eikä toisella kerralla. Se olisi tullut silloin todella tarpeeseen meille kun lapsemme ovat tehohoidossa olleet. Olin rikki ja repaleinen myös. Ja synnytyspelkoinen. Esikoisen kanssa synnytyspelotkin kävivät kaikki toteen sen lisäksi että vauva oli aivan liian pieni. Silloin olisi ollut hyvä saada apua. Onneksi vauvateholla oli hyvä henkilökunta. Seuraavan kerran kaiken tapahtuessa liian varhain olin pelännyt synnytystä myös. Onneksi se meni varsin mukavasti vaikken ehtinyt saada edes mitään kivunlievitystä. Se oli nopea tapahtuma ja pieniä keskosia kaksin kappalein. Oltiin jälleen teholla, jossa muutama tuttu hoitajakin joukossa. Muistan edelleen ne mielen pahoitukset kun esim. sain kuulla olevani konemainen hoitaja lapsilleni. Tuokin johtui siitä, kun jännitin kun jokainen liikkeeni katsottiin vierestä arvostelevin katsein. Tuntui pahalta ja tuntuu yhä. Ymmärrän myös tuon miltä tuntuu nähdä imetysmainoksia. Minulle kävi niin, että sain molemmilla kerroilla pillerin jottei maito edes lähtisi nousemaan. Näin imetys jäi ja luulin sen olevan käytäntö kun lapsi on teholla.

    Jaksamista teille ihan hurjasti! Toivon, että kaikki kääntyy vielä iloksi! On erinomaista, että keskusteluapua on ollut saatavilla. Jatkakaa itsekkyyttä! ❤️ Tehkää asioita jotka on teistä mukavia. Oma hyvinvointi on erityisen tärkeää, se on yksi keino jaksaa ❤️.

  • Reply
    Mai
    11/27/2016 at 16:27

    ❤️❤️❤️

  • Reply
    anna
    11/27/2016 at 16:35

    Arvostan suuresti rohkeuttasi kirjoittaa näinkin suuresta ja henkilökohtaisesta asiasta. Kyynelsilmin sen luin, useamman kerran, ja on kamalan vaikea keksiä sanoja, joilla tähän vastata.

    Aika parantaa osan haavoista, mutta kyllä ne arvet jättää silti. Vaikka terve lapsi on paras palkinto ja tärkeintä koko synnytysprosessissa, saa myös kokea surua, pettymystä ja harmia siitä, mitä jäi saamatta. Toivon kuitenkin, että saat asiat prosessoitua niin, että katkeruutta ei tarvitse kantaa mukana kauaa. Minua itkettää edelleen, 15v jälkeen, ajoittain oma “synnytyspettymykseni”, vaikka se oli monta kertaluokkaa pienempi kuin sinulla.

    Onneksi maailmankaikkeus on järjestänyt rinnallenne ihmisiä, jotka osaavat olla tukena, kukin omalla tavallaan. Toivon tyttärellenne tasaista vahvistumista, teille vanhemmille voimia jaksaa tämä elämänvaihe päivä kerrallaan ja sitä, että se päivä, kun kannatte hänet kaukalossa kotiin, koittaa pian. Muista varata kotiutumismatkalle tonnikaupalla nessuja, koska niitä tulee kulumaan!

  • Reply
    Kia
    11/27/2016 at 17:42

    Kiitos tästä kirjoituksesta. Vaikka pääsimme viikolle 35 asti ennen kuin minut täysin yllättäen lähetettiin Naistenklinikalle sanoilla “pois pääsette vasta vauvan kanssa”, kuvasit omia kahden vuoden takaisia tuntojani oikein hyvin. Myös minulla jäi se viimeinen valmistautumisvaihe kokematta, hankinnat tekemättä, vauvanvaatteet pesemättä jne. Äitini osti ne pienet vaatteet, kylpyammeet, tutit ja tuttipullot – toki olin ja olen todella kiitollinen avusta, mutta silti koin pitkään synnytyksen jälkeen menettäneeni jonkin vaiheen ikuisesti, jotain jota en voi ikinä saada kokea. Ja se itketti. Tuntuu typerän pinnalliselta näin kirjoitettuna, ja toki silloinkin hormonihuuruissa suurin huoli oli vauvasta (ja omasta voinnistani- olin itse isommassa riskissä kuin vauva), mutta tavallaan tuo konkretisoi sen, kuinka yllättäen asiat menivätkin aivan toisin kuin tavallisessa raskaudessa. Olin myös niin heikossa hapessa, etten alkuun edes kyennyt ajattelemaan imetystä, ja surin toki sitäkin. Tavoitan hyvin edelleen sen musertavan ahdistuksen tunteen, vaikka lopulta imetinkin sen vuoden verran – ja monesti olin jälkeen päin myös kiitollinen siitä, ettei minun ikinä edes tarvinnut tehdä valintaa annetaanko vauvalle pulloa. Haluan siis sanoa, että tavoitan ainakin osan tunnetiloistasi ja lähetän lämpimiä ajatuksia!

  • Reply
    Amelie
    11/27/2016 at 17:44

    Hieno ja rohkea kirjoitus rankasta aiheesta. Elämän ihanin asia voi todella aiheuttaa traumoja, joita käsittelee pitkään. Luettuani teidän tilanteesta, ovat omat vastaavat muistot nousseet pintaan.

    Juuri tuo, että tulee äidiksi rajulla tavalla liian aikaisin, on vaikeaa käsitellä ja aiheuttaa mainitsemaasi katkeruutta. Samaan aikaan on toki äärettömän kiitollinen siitä, että on saanut elävän lapsen (tai kaksi).

    Toivotan paljon voimia ja auringonpaistetta teille ❤

  • Reply
    Hellu
    11/27/2016 at 18:14

    Ois. Vahva kirjoitus. Vahva tunneyhteys. Tunnelit, aikataulut, väliinjääneet vaippojenvaihdot ja syötöt, syvälle satuttavat ohimenevät toteamukset, imetys, pumppaus. Muistan itkeneeni berliininmunkki puoliksi suussani vastaavanlaisen (joskin hyvin erilaisen) synnytyksen kokeneena, Naistenklinikan kahviossa miettien, tuleeko enää koskaan päivää, jolloin en odottamattomasti purskahda itkuun.. Onneksi näin jälkeenpäin voin kertoa, että tuli. Niitä tuli monta. <3 Voimia ihan jokaiseen hetkeen!!

  • Reply
    Pieta
    11/27/2016 at 18:18

    <3<3<3

  • Reply
    Eerika
    11/27/2016 at 18:20

    <3

  • Reply
    Sussu
    11/27/2016 at 19:30

    Vain vahva Nainen kirjoittaa kuten sinä Noora. Kyynelsilmin täällä eetterin toisella puolella… Kiitos kirjoituksestasi. Voimia arkeen! Toivottavasti joulunodotuksessasi löytyy myös se mysigt hetki ♥

  • Reply
    E
    11/27/2016 at 19:39

    Hieno kirjoitus! Itseä auttoi vastaavanlaisen kokemuksen käsittelyssä se ajatus, että niin hyviä kuin pahoja asioita voi tapahtua myös minulle ihan samoin kuin kenelle tahansa muullekin. Ei kukaan ole luvannut minulle mitään muuta. Aika myös auttaa ennenaikaisen synnytyksestä ylipääsemisessä varsinkin jos siitä kaikesta vaikeudesta huolimatta on se lapsi yhä olemassa ja huolehdittavana. Itselläkään ei ole kokemusta ns. normaalista loppuraskaudesta, vaikka on kaksi lasta. Toinen lapsi syntyi keskosena, ja toinen normaaliaikaisena vaikean loppuraskauden jälkeen. Vuosien jälkeen noita asioita ei enää juurikaan mieti, sillä on ne lapset tässä ja kaikkea muuta huolehdittavaa:) ja iloa tietenkin myös. Aluksi voi ajatella, että mennään päivä kerrallaan, ja sitten pikku hiljaa voi ajatella pidemmälläkin tähtäimellä. Ammattiapu varmasti on tosi hyvä asia! Kovasti jaksamista teidän perheelle!

  • Reply
    Heidi
    11/27/2016 at 19:42

    <3

  • Reply
    Elsa
    11/27/2016 at 20:16

    Ihanaa, että uskallat ja haluat jakaa meidän lukijoiden kanssa jotain näin henkilökohtaista! Lapsen saamisessa ja synnyttämisessä ei ole koskaan mitään “tavallista”. Synnyttäminen sattuu, imettäminen sattuu, valvominen on kiduttavaa, hormonit saavat itkemään. Ei ole mitään vauvakuplaa. Joku idiootti on keksinyt höpöttää jotain vaaleanpunaista pumpulia. Hauskuus tulee sitten joskus. Kun vauva nukkuu, kun ei enää joka sekunti pelkää itse, kun hormonit ovat tasoittuneet. Ensi kesänä, kun lempeä tuuli puhaltelee kasvoillesi ja työntelet tytärtäsi vaunuissa, huomaat, että kaikki on ihanaa ja aivan täydellistä.
    Omat lapseni ovat täysaikaisia, mutta jokaisessa raskaudessa on ollut jotain vaikeuksia. Yhden hätäsektioon päättyneen synnytyksen jälkeen (luulin ennen nuijanukutusta, että vauvani kuoli) en halunnut puhua kenellekään pitkään aikaan. Vedin sairaalahuoneen puhelinjohdon seinästä, ettei kukaan pysty soittamaan minulle. Muut ajattelivat, että kaikki on hyvin, mutta itsestä tuntui, etten ikinä selviä shokista. Ammattiapu, siihen kannattaa turvautua aina. Puhua, puhua ja puhua. Mutta usko pois, kaikki tuntuu vielä yhtenä päivänä ihanalta ja helpolta.

  • Reply
    Heli
    11/27/2016 at 20:52

    Voimia sinulle Noora!

  • Reply
    H
    11/27/2016 at 20:57

    Vielä kirjoitan… Kiitos Nooran ohella kaikille kokemuksiaan jakaneille. Vertaistuki tekee hyvää vielä kolmen vuoden jälkeenkin. <3

  • Reply
    Hanna
    11/27/2016 at 21:37

    <3 Rohkea teksti, arvostan. Paljon voimia taipaleelle ja kaikkea hyvää. Ihana, että jaksoit jakaa tämän kaiken.

  • Reply
    Riikka
    11/27/2016 at 22:00

    Istuin pitkän pätkän näppäimistön äärellä ja mietin, mitä kirjoittaa. Sanattomaksi vetää. Suojelusta ja siunausta teidän pienelle tytöllenne sekä jaksamista ja voimia teille vanhemmille.

  • Reply
    Kaisa
    11/27/2016 at 22:07

    Rohkea teksti, olet upea nainen ja äiti! Kyyneleet silmissä täälläkin, kun luin kuvaustasi, kun synnyttäneiden osastolla olet ilman vauvaa ja seikkailet käytäviä, käytäviä, käytäviä sinne vauvan luokse ja aina on tungos huoneessa. Kotiinlähtö myös ilman vauvaa vauvan jäädessä sairaalaan oli mulle jotenkin musertava kokemus. Imetys”mainokset” yritin jättää omaan arvoon ja yritin olla ahdistumatta pulloruokinnassa. Toki myös mulla mies oli tosi tärkeä tuki ja turva, joka oli järjen ääni, jos meinasin sekoilla imetyksen tärkeydestä tai muusta aivan toissijaisesta sen jälkeen, kun vauva oli saatu kotiin ja hän söi tyytyväisenä pullosta.
    Voimia sulle ja koko perheelle, olet ajatuksissa!

  • Reply
    Lasu
    11/27/2016 at 22:54

    Lähetän edelleen lämpimiä ajatuksia <3 Olet ihaltava Noora K.!

  • Reply
    Satu
    11/27/2016 at 23:03

    ❤️

  • Reply
    Bisneskissa
    11/28/2016 at 00:03

    Kiitos, kun kirjoitit tästä, olet rohkea nainen ja äiti! Tiedätkö, vaikka muiden vanhemmuus tai onni näyttää pinnalle kadehdittavan ihanalta, kaikki ei ole aina niin kuin miltä se näyttää. Näistä kommenteistakin moni kuvasi erilaisia, isoja tai pienempiä säröjä uuden elämän alkumetreillä. Ei meilläkään säröittä selvitty, isolta osin jouduin siinä pettymään kovasti luottamani terveydenhuollon laatuun, mutta ehjiä ollaan. Niin tajuan ne imetysjulisteiden aiheuttamat tunteet!

    Mutta tiedätkö, niistä säröistä tulee osa pienen ihmisen isoa tarinaa ja osa teidän tarinaanne, jota myös elämäksi kutsutaan.

    Voimia!

  • Reply
    Anne
    11/28/2016 at 00:48

    Tunnistan nuo tunteesi lähes 22 vuoden takaa, kun kaksoseni syntyivät 15 viikkoa etuajassa, ja vietin päivät sairaalassa yli kolme kuukautta. Se huoli ja tuska, kun illalla piti lähteä kotiin ja jättää vauvat sairaalaan. Se väsymys ja paha mieli, kun ei jaksanut vastata kysymyksiin. Halusi vain olla miehensä kanssa – ainoan, joka täysin ymmärsi tilanteen ja tunteiden vuoristoradan. Mutta se päivä tulee, kun saat kantaa vauvasi kotiin ja alkaa iloita äitiydestä. Omani ovat nyt jo aikuisia. Terveitä, iloisia ja onnellisia. Voimia sinulle näinä raskaina viikkoina.

  • Reply
    Lillan
    11/28/2016 at 01:08

    Ihanaa, että kirjoitit… Luin tämän moneen kertaan ja nielin kyyneleitä. Ihanan vahva nainen ja äiti olet! Ja ihan varmasti on parempaa tulossa, osaatte varmasti arvostaa ihan tavallista arkea sitten kun kotiin pääsette. Ammattiapu on todella hyvä asia, se varmasti auttaa juuri ymmärtämään omia reaktioita ja tunteita. Kaikkea hyvää teidän perheellenne! <3

  • Reply
    Maria
    11/28/2016 at 08:23

    Kiitos rohkeudestasi! Voimia ja lämpimiä ajatuksia sinulle ja läheisillesi!

  • Reply
    Emmi R.
    11/28/2016 at 08:44

    Kirjoitat niin kauniisti ja koskettavasti vaikeasta aiheesta, että en voinut lukea kuivin silmin. Lapsena minulla oli tapana lukea iltarukous ja sen “loruttelun” päätteeksi minulla oli tapana pyytää “terveyttä, rakkautta ja rohkeutta”. Näin aikuisena olen tullut siihen tulokseen, että noissa sanoissa on paljon voimaa. Niinpä toivotan teidän perheelle terveyttä, rakkautta ja rohkeutta ❤️

  • Reply
    Ia
    11/28/2016 at 08:46

    Kiitos sinulle jälleen Noora, että jaoit jotain näin henkilökohtaista. Samoin kiitokset kaikille lukijoille, jotka myös ovat kertoneet omista kokemuksistaan.
    Voimia. Teille kaikille ❤️
    Ia

  • Reply
    Hanna
    11/28/2016 at 09:50

    Rohkea ja vahva nainen olet. Itsenin vähän erilaisen kriisin kokeneena ja nyt ensimmäistä lasta odottaessani oli tämä itselle todella tärkeä teksti. Kiitos!!!!

    Se on totta että ei aina jaksa puhua ja selitellä. Omat tunteet on pääasiassa ja kannattaa hyväksyä ne katkeratkin tunteet, niille ei mitään voi.

    Paljon voimia ja jaksamista toivon. Itseäni lohdutti aina että ei tämä ikuisesti kestä. En edes odottanut pikaista paranemista kriisistä vaan loin pidemmän tähtäimen suunnitelmia. Se helpotti! Annoin itselleni aikaa surra ja kriiseillä rauhassa ja otta aikaa.

  • Reply
    Avance
    11/28/2016 at 10:46

    Voi Noora, teillä on varmasti todella raskasta nyt, koittakaa sinnitellä. Omassa elämässäni pahimmat kriisit ovat olleet keskenmenot -niissäkin matto vedetään totaalisesti jalkojen alta, vaikka ei olekaan verrattavissa sinun tilanteeseesi. Tunnistan jotenkin tuon imetys”ivan”: ehkä vastaavaa on lukea kättärillä naistentautien polin seiniltä “onko teille tulossa vauva”-tekstejä, ja odotella täpötäydessä labrassa omaa vuoroa, kun joka puolella istuu pallomahaisia äitiysasiakkaita. Omassa kriisin käsittelyssä auttoi myös nimenomaan tuo kriisin vaiheiden tunnistaminen ja analysointi. Hyvä apu oli netistä löytyvä Selma-oma-apuohjelma traumaattisen kriisin kokeneille. Siellä on paljon tietoa ja harjoituksia, joita voi tehdä kotona omassa tahdissa. Itselleni tärkeää on ollut myös hoitaa sydäntä tekemällä jotain itselle normaalitilanteessa rakasta (esim harrastus), ja nauraa ja hömpöttää kavereiden kanssa niin, että voi hetkeksi unohtaa oman tilanteen. Toivon teille kaikkea hyvää!

  • Reply
    Anna
    11/28/2016 at 11:50

    Kiitos Noora ja kiitos kaikki muutkin, kun kerrotte kokemuksistanne. Näistä tuntemuksista pitäisi puhua paljon enemmän ja avoimemmin, jotta kenenkään ei tarvitsisi kantaa suruaan yksin tai verrata omia tuntemuksiaan johonkin mielikuvaan siitä, miten elämän tulisi kulkea. Oman esikoiseni syntyessä en ollut kuullutkaan mistään vauvakuplasta, joten en osannut sen menettämistä surra, vaikka asiat eivät sujuneetkaan ongelmitta. Silloin some oli vielä alkuvaiheessaan, joten odotukset rakentuivat vain lähipiirin kertomuksista ja perhevalmennuksen rutiiniopastuksesta. Somen myötä saamme toki uutta tietoa, mutta helposti näkökulmat jäävät yksipuolisiksi, jos vain ne hattarahetket pääsevät julkaistavaksi asti. Kaikenlaisten kokemusten hyväksyminen on tärkeää. Minäkin olen mielestäni ihan superäiti kun sekä vauvani että minä selvisimme hengissä, vaikka suututinkin muutaman sukulaisen kieltäytymällä vierailuista heti verensiirron jälkeen (jep, seriously).

    Olet Noora onnekas, kun sinulla on miehesi tukenasi. Toivon hänellekin voimia tämän rankan vaiheen keskellä. Halailkaa toisianne, paljon. Teillä on ihana vauva.

  • Reply
    -Suski75-
    11/28/2016 at 12:05

    Ihana, kun jaksoit hieman kertoa kuulumisista <3 Jollain tasolla tiedän, mitä käyt läpi ja voin lohduttaa, että aurinko paistaa vielä jonain päivänä. Ihan muutaman päivän päästä 12 vuotta sitten synnytin kuopuksemme, ihan täysiaikaisena, mutta muuten kaikki menikin sitten täysin pieleen. Vaikka kaikki loppujen lopuksi kääntyi parhain päin, jätti kokemamme hätä, avuttomuus ja tietämättömyys minuun syvät arvet. Mieli ei millään osannut kaiken koetun jälkeen käsittää, että nyt pitäisi mennä eteenpäin ja lakata murehtimasta mennyttä. Pikkuhiljaa siitäkin suosta sitten noustiin, mutta edelleenkin aina tyttäreni syntymäpäivänä nousee pala kurkkuun ja jostain syvältä ajatus siitä, kuinka lähellä olimme menettää hänet. Tällä halusin siis sanoa, että niiden kokemusten ja muistojen kanssa oppii ajallaan elämään ja hyväksymään ne osaksi itseään.

    Ihanaa joulunodotusta teidän perheelle ja enkeleitä pikkutyttärenne olalle. Kyllä elämä kantaa, luota siihen <3

  • Reply
    T
    11/28/2016 at 13:47

    Tämä oli todella koskettavaa luettavaa. Toivon sinulle paljon voimia nyt kaiken vaikean keskellä. ❤️

  • Reply
    Annemaari
    11/28/2016 at 14:41

    Voi Noora <3 Olipa rankka ja koskettava kertomus! Tunnistan kirjoituksestasi monta asiaa. Synnytyspelosta ja -järkytyksestä pitäisi puhua paljon enemmän. Kiitos, että osaltasi teit niin. Kaikille synnytys ei ole voimaannuttava ja ihana tapahtuma, eikä käärön syliin saaminen aina pyyhi tapahtumia pois, mutta hattaramaailmassa sitä voi olla vaikea tuoda esiin. Hienoa, että saat tukea ja keskusteluapua- käytä sitä häpeilemättä hyväksesi, sillä se on koko teidän perheenne parhaaksi. Hyvää joulun odotusta ja mahdollisimman iloisia päiviä!

  • Reply
    Noora R
    11/28/2016 at 15:14

    Hei Noora.
    Kiitos kirjoituksestasi, et uskokkaan mikä suuri apu tästä heille jotka sen ovat kokeneet/joutuvat kokemaan kuin myös meille, jotka joutuvat sitä sydän väärällään sivusta seuraamaan.

    Paljon voimia sinulle, miehellesi ja pienelle tyttärellenne. Pitäkää huolta itsestänne ja toisistanne.

  • Reply
    Henriikka
    11/28/2016 at 15:52

    Todella koskettava teksti ja kiitos näin henkilökohtaisen asian jakamisesta. Paljon voimia sinulle ja miehellesi ja pikaista kotiinpääsyä pienelle tytöllenne ❤️

  • Reply
    Kirsi Forsman
    11/28/2016 at 16:24

    ❤️

  • Reply
    Riikka
    11/28/2016 at 22:22

    <3

    Ihailen sun voimia.

  • Reply
    Lisbet
    11/29/2016 at 00:44

    Kiitos kirjoituksestasi! Niin liikuttavasti kerroit tuntojasi. Kovasti lämpöisiä ajatuksia teille. Kaikki helpottaa aikanaan, vähitellen. Koita ottaa hyvistä hetkistä kaikki irti. Toivottavasti lähestyvä joulu on teille mitä parhain. <3

  • Reply
    Maria
    11/29/2016 at 06:03

    Kiitos että kerroit ja voimia, voimia, voimia! Toivon elämäänne monta ymmärtävää ystävää ja myötätuulta!

  • Reply
    Lydialainen
    11/29/2016 at 10:13

    Jaksamista koko perheelle! Olette ajatuksissamme <3

  • Reply
    Eva
    11/29/2016 at 13:06

    Voimia Noora! Älä nyt ainakaan ota paineita siitä, ettet jaksa jatkuvasti selostaa tilannetta tutuille puhelimessa. Kyllä läheiset varmasti ymmärtävät, että nyt teillä on rankkaa ja että palaat asiaan joskus myöhemmin. Tai ehkä voitte ulkoistaa tiedottamisen jollekin puheliaalle anopille tai kaverille, joka voisi lyhyesti kertoa kuulumisenne sukulaisille ja tutuille?
    Blogikirjoituksesi avaa tilannetta tosi hyvin, kiitos että jaoit ajatuksiasi. Kaikkea hyvää Noora sinulle ja perheellesi!

  • Reply
    Johanna
    11/29/2016 at 14:24

    Kaikkea hyvää ja suloista teille! Toivottavasti pääsette pian Nyytin kanssa kotiin nauttimaan omasta rauhasta ja oman kodin tunnelmasta kaikki kolme ja tietysti Laivis mukaan luettuna.
    Kirjoituksesi oli hieno ja koskettava ja on vaikea kuvitella mitä kaikkea sinä ja perheesi olette käyneet läpi. Voikaa hyvin!
    //toivottaa, Johanna

  • Reply
    Noora
    11/29/2016 at 14:33

    Päivä ja hetki kerrallaan kohti tyynempiä aikoja! Olette sissejä koko perhe! Lähipiirin keskosena syntynyttä sanon yhä taistelijaksi, hänestä huokuu sellainen elinvoima että oksat pois!

    Kiitos kun jaoit kokemuksenne <3

  • Reply
    Mrs G
    11/29/2016 at 14:57

    Hitaasti työstät asian osaksi omaa elämäsi tarinaa; mitä enemmän puhut, kirjoitat ja käsittelet asiaa. Tätä prosessia ei voi nopeuttaa, valitettavasti. Kunnes se on osa sinua niin hyvässä kuin pahassa, ja joidenkin asioiden kanssa on vain opittava elämään.

    Itselleni tällainen paha paikka on ollut se tosiasia että oma lapseni oli niin pieni etten voinut jättää häntä äitini kanssa kahden (äitini on vanha ja huonokuntoinen) edes 1 yöksi vaan palasin isäni kuolinvuoteelta hoitamaan lastani. Jätin isäni kuolemaan yksin, ihan yksin. Olin äitini kotona, takaisin sairaalasta hoitamassa lastani illalla 11 maita ja 2 yöllämaita isä kuoli. Sanoin asiasta yöllä äidilleni, hän kuuli väärin, käänti kylkeä ja jatkoi unia. Minä istuin sängyllä ja itkin. Minä annoin isäni kuolla yksin.

    Minun on pakko hyväksyä tekemäni ratkaisu ja elettävä sen kanssa. Tunnen katkeruutta ja vihaa äitäni kohtaan; miksi hän ei voi olla edes sen vertaa “mummo” että olisi kyennyt hoitamaan lastenlastaan 1 yön? Eihän vaivat äitini vika ole, ei se että hän kuuli yöllä väärin kun selitin että isä kuoli nyt. Aivan kuin syntymä myös kuolema yllättää; kyseenalaistaa kaiken ja kirkastaa arvomaailman. Ollaan niiden peruskysymysten äärellä.

    Nyt olen vain entistä tietoisempi siitä että joku päivä järjestän myös äitini hautajaiset.

    Anna aikaa itsellesi. Huoli, hätä, asioiden jatkuva keskeneräisyys ja ajanpuute; niihen tottuu ja turtuu äiti- ihmisenä. Ei ihan heti mutta kyllä se päivä koittaa.

  • Reply
    Venla
    11/29/2016 at 20:20

    Kaikkea hyvää ja onnellisia tulevia päiviä toivon perheellenne.

  • Reply
    Elina
    11/30/2016 at 09:10

    Voimia ja jaksamista

  • Reply
    Lyyli-Maria
    11/30/2016 at 18:32

    Piti kaivaa nenäliinat esille työmatkalla. Lähetän koko perheelle lämpimät halaukset (pienelle tytölle pieni hellä halaus) ja voimia kaiken keskelle. Noora, ehdit kyllä. Ehdit ihan tarpeeksi. Oman jaksamisen kuunteleminen ja rajojen asettaminen kuulostavat todella hyviltä ohjeilta, sillä rankassa tilnateessa on ihan pakko ottaa aikaa itselle ja omien ajatuksten sulattelulle. Kiitos, että kerroit kokemuksistasi. Kirjoituksesi on varmasti koskettanut todella monia. Kommentin kirjoittaminen on vaikeaa, kun haluaisi sanoa juuri ne oikeat sanat, joita ei tunnu löytyvän. <3

  • Reply
    Lyyli-Maria
    11/30/2016 at 18:34

    Piti kaivaa nenäliinat esille työmatkalla. Lähetän koko perheelle lämpimät halaukset (pienelle tytölle pieni hellä halaus) ja voimia kaiken keskelle. Noora, ehdit kyllä. Ehdit ihan tarpeeksi. Oman jaksamisen kuunteleminen ja rajojen asettaminen kuulostavat todella hyviltä ohjeilta, sillä rankassa tilanteessa on ihan pakko ottaa aikaa itselle ja omien ajatuksten sulattelulle. Kiitos, että kerroit kokemuksistasi. Kirjoituksesi on varmasti koskettanut todella monia. Kommentin kirjoittaminen on vaikeaa, kun haluaisi sanoa juuri ne oikeat sanat, joita ei tunnu löytyvän. <3

  • Reply
    SuviAnni
    11/30/2016 at 18:38

    Kiitos tämän jakamisesta! Eipä tässä mitään neuvoja osaa antaa, jaksamista vaan toivottaa 🙂 On todellakin tärkeää raivata myös itselle tilaa ja toimia niin kuin itsestä tuntuu parhaalta. Ja keskittyä siihen omaan perheeseen, muista viis 🙂 Tunnistan itsekin tuon etten välttämättä halua oikeastaan puhua muille kuin miehelle, olenkin katsonut oikeudekseni pitää puhelinta äänettömällä ja nettiä pois päältä ja vastata sitten kun mulle sopii 🙂

  • Reply
    Satu
    11/30/2016 at 21:41

    <3
    Kyyneleet silmissä luin.

  • Reply
    Jutta
    12/01/2016 at 15:02

    Kaikkea hyvää ja kaunista teille ❤️

  • Reply
    Marjukka / FFS
    12/01/2016 at 21:10

    ❤️❤️❤️

  • Reply
    maria@ilo
    12/02/2016 at 00:23

    Upea, rohkea kirjoitus. Voimia ja rakkautta teille! <3

  • Reply
    Sanna
    12/02/2016 at 18:15

    Voimia ja jaksamista koko teidän perheelle. Vauvan syntymä on iso muutos, vaikka kaikki menisi ilman komplikaatioita. Toivon, että pääsette nauttimaan tavallisesta arjesta heti, kun se on mahdollista. Hienoa, että sinulla on tukiverkko olemassa, johon nyt nojata.

  • Reply
    KM
    12/04/2016 at 12:21

    Hei, olen tosi pitkäaikainen lukijasi, joka jätti blogien seuraamisen yli vuodeksi. Tupsahdin bloginne pariin raskautesi loppumetreillä ja ajattelin voi ei! Katsoin kuviasi ja näin valtavan kauniin, herkän ja pelokkaan naisen kaikissa raskausaikaisissa kuvissasi. Jossain sivusit ajatuksiasi muuttuneesta kehosta ja mietin, että joku päivä vielä osaat katsoa kuviasi uusin silmin. Olen itse pohjimmiltani erittäin herkkä, minulla on neljä siskoa ja kun heiltä kysyy, millainen on K, vastaus on herkkä. Sen sijaan ne, jotka ei tunne minua yhtä hyvin (eivät opi vuosienkaan jälkeen), sanovat “itsenäinen ja riippumaton”. Herkkyyden lisäksi olen pohjimmiltani epävarma ja huolestuneisuuteen taipuvainen ja pelokas, se ei vaan aina oikein erotu selviytyvyyden ja sinnikkyyden takaa. Äitini aina korostaa sitä, että olen tosi sinnikäs ja sitkeä. Nämä piirteet ei sulje pois epävarmuutta, herkkyyttä ja pelokkuutta. Sun kuvissa, katseissa, kehonkielessä näin itseni. Mä opin tajuamaan nämä puolet itsestäni kokonaan toista kautta, kun oma perusturvallisuuteni järkkyi ja tulin siinä hötäkässä vain itsekseni. Jouduin muuttamaan minäkuvani. En voinut enää selviytyä vakuuttelemalla itselleni, että olen vahva, vaan jouduin sanomaan itselleni “olen pelokas ja epävarma”. Lopulla se auttoi eniten. Mä toivon, että joskus vielä omien kuviesi katsominen voisi toimia terapiana sinulle, olet niissä itsesi. Se itsen tunnistaminen on tosi tärkeää. Et ole muuttunut heikoksi vaan tullut tutuksi vaistojesi kanssa, todellisen naiseutesi, älysi ja ehkä juuri sen pelon ja epävarmuuden kanssa myös. Se on täysin ok! Näin siis LUULEN, en tiedä.

    Miksi ihmiset pelkää synnytystä paljon, vaikka äitien ja lasten kuolleisuus on alempana kuin koskaan? En esitä tätä kysymystä sinulle vaan esitän oman tulkintani. Luulen, että se periytyy. Nykyään tiedetään, että traumat peritty. Tarpeeksi moni esiäiti samassa ketjussa pelkää ja traumatisoituu niin perimä muuttuu. Samalla tavalla käy migreenin ja paniikkihäiriön kanssa. Isoäitini toimi koko sodan sotatoimialueilla, jopa eturintamalla ja oli vahva. Hön oli sellainen, kuin minä olen yllä olevassa kuvauksessani itsestäni. Evakkomatka yksin 17-vuotiaana hevosen kanssa Kannakselta Pohjanmaalle laukaisi migreenin. Se on sekä äidilläni, että minulla. Sodan jälkeen tuli pelot, psd ja paniikkikohtaukset, joista hän pystyi kertomaan minulle vasta vanhana. Hän oli aina salannut ne, hyväksynyt vasta vanhana. Äitini syntyi 1946 ja isoäidin traumat oli pahimmillaan raskausaikana. Minä olen kärsinyt paniikkihäiriöstä. Ne todentotta periytyy ja voi hypätä sukupolvenkin yli. Äidilläni ei tiettävästi ole paniikkihäiriötä. Luulen siis, että synnytyspelolla on vastaavat juuret. Ehkä tämän tajuaminen auttaa tajuamaan, ettet ole viallinen. Toivon sinulle hyväksyntää pelkojesi suhteen.

    Migreeni ei ole multa hävinnyt. Psyykkinen jännitys laukeaa yhä päänsärkynä ja oksenteluna. Tässä on vielä tekemistä. En osaa olla heikko vaan reagoin vasta kun fysiikka sanoo jännitykselle Stop. Paniikkihäiriö parani, en enää pelkää irrationaalisesti ja siihen liittyen pelkojen hyväksyminen on se, mikä auttoi. Migreeni vielä työn alla.

    Älä pahastu viestistäni, ethän? Alleviivaan, että kaikki on tulkintaani. Tässä vaan vertailukohta, yhdenlainen.

  • Reply
    koo
    12/07/2016 at 14:47

    Kiitos ihanasta ja kamalasta tekstistäsi. Olen käynyt saman läpi pari vuotta sitten, enkä toivo samaa kenellekään. Nyt elämä itseni ja lapsen kanssa on jo normalisoitunut, mutta se suuri vauvakupla jäi kyllä kokonaan kokematta. Ja katkeruus siitä oli hyvin pitkään mukana. Lisäksi oli myös hyvin vaikea pukea se tunne sanoiksi, koska tuntui väärältä olla katkera jostain noinkin “turhasta”, kun kuitenkin oli saanut elävän lapsen. Onneksi olet saanut ammattiapua, itse olen vasta jälkikäteen tajunnut, että olisin sitä tarvinnut.
    Itse menin jonkinlaiseen selviytymismoodiin. Millään muulla ei ollut merkitystä, kuin vauvalla ja päivän toimenpiteillä, kaikki tapahtui kellotetusti. Ja ne lypsyhuoneessa vietetyt tunnit… Usein joutui vielä juuri lohduttajan asemaan, kun lähipiiri ympärillä oli niin huolissaan. Omalle huolelle ja surulle ei ollut silloin aikaa eikä mahdollisuutta.
    Paljon tsemppiä ja jaksamista teille! Huoli tuskin helpottaa vielä kotiinpäästessä, mutta jossain vaiheessa lapseen alkaa suhtautua kuin lapseen eikä kuin keskoseen 🙂

  • Leave a Reply