Lapset Noora K:sta Viikkokatsaus

Noora K:n viikkokatsaus

Noora K.

Pitkästä aikaa myös viikkokatsaus myös minulta. Vaikka pidemmän ajan kuulumisiahan nämä nykyään ovat meillä molemmilla. Täällä on nautittu vaunukävelyistä heti siitä lähtien, kun lupa tuli ulkoilla ihan kunnolla. Ihan joka päivä ei käydä, mutta pyrkimys siihen suuntaan on kova. Vauva viihtyy mainiosti ja nukahtaa usein kävelyillä. Ja jos ei nukahda, niin hengailee tyytyväisenä muuten vain.

Välillä kävelyillä on ollut mukana myös Laivis, mutta olen parhaani mukaan pyrkinyt ulkoiluttamaan sen erikseen. Hetki kahdestaan koiran kanssa, metsä ja mahdollisuus pitää koiraa hetken aikaa vapaana on tärkeää, vaikkei tietysti aina onnistukaan. Avuksi ovat tarjoutuneet niin kaima, isi kuin naapurustossa asuva ex-kollegakin. Vauvalla on ollut siis hyvää seuraa sillä aikaa kun olen ulkoillut Laiviksen kanssa. Nuoren ja energisen koiran kanssa olisin ihan pulassa, mutta vanhuksen kanssa riittää onneksi vähempikin lenkitys ja takapiha. Ilman sitä vasta olisinkin pulassa!

Niin kävelyillä kuin (harvoilla) juoksulenkeilläkin nastalenkkarit ovat olleet ihan ykköset. Sain omani eräästä PR-toimistosta tässä taannoin ja voisin kirjoitella kengistä jossain kohtaa lisää. Vannon nimittäin niiden nimiin ja varsinkin kun tämä talvi on ollut yhtä pääkallokeliä. Kengät ovat Haglöfsin ja niissä on sama lesti kuin Asicseissa, joilla yleensä juoksen. Juoksulenkit ovat olleet harvassa väsymyksen vuoksi. Kun on liian uupunut, ei vain voi treenata yhtään kävelyjuttuja kovempaa.

Silloin kun olen jaksanut juosta, se on kyllä ollut yhtä ihanaa kuin aina ennenkin. Ja matkatkin pikkuhiljaa pitenevät, vaikka olen tosiaan juossut aika harvakseltaan. Mutta kyllä se kunto siellä jossain on. Eiköhän tämä kevättä kohti helpota.

Tämänkaltainen näkymä toteutuu ehkä kerran kahdessa viikossa, mutta hyvä, että edes joskus. Oli ihan paras neuvo eräältä lukijalta, että päättää joka päivä yhden oman jutun, jonka haluaa tehdä, kun saa vauvan päiväunille. Tekee sitten sen ensimmäisenä, jotta se toteutuu varmasti, jos vauva herääkin aikaisin. Tätä neuvoa olen yrittänyt noudattaa ja yhtenä päivänä se oli rauhallinen, Insta-kelpoinen aamiainen Hesarin kera. Vaikka Baby K on varsin ihana, helppo ja lungi tapaus, niin silti vauvaelämän kuluttavuus tuli yllätyksenä. Minulla ei ollut kovin kummoisia odotuksia vauvavuodesta ja suoraan sanottuna vähän pelkäsinkin sitä jossain vaiheessa. Ja syystä näköjään, tämä on ollut henkisesti hyvin kuormittavaa, ei tosiaankaan mitään hattaraa tai kuplaa. Osasyynä on varmasti se, että liikkumisemme ja tekemisemme ovat niin rajoitettuja ja toisena isona tekijänä omat univaikeuteni. Niihin on nyt onneksi luvassa korjausta ja toivon, että pahin olisi pian ohi. Ja osan laitan tammikuun piikkiin, joka on aina ollut itselleni vaikea kuukausi.

Vähän olemme saaneet kuitenkin siimaa ja kun kävelymatkan päähän muutti ystäväni ja blogikollegamme Laura, niin mieliala sai piristystä. Baby K puki asiaankuuluvat röyhelöt päälle ja lähti kyläilemään.

Nämä olivat meidän ensimmäiset vauvatreffimme ja odotan todella, että voimme alkaa harrastaa näitä vapaammin. Niin mukavaa oli. Sisustusbebe on Baby K:n ensimmäinen kaveri. Ja pianhan vauvan posse kasvaa entisestään. Kevät näyttää siis varsin kivalta.

Mietin pitkään, sanonko tästä mielen mataluudesta mitään täällä. Mutta en halua olla mukana sen mielikuvan ylläpitämisessä, että joku ihana vaaleanpunainen tai -sininen vauvakupla olisi automaatio. Itselleni oli tosi kova paikka, kun tajusin, että kaikille ei välttämättä tule sitä. En mene tähän sen syvemmin, mutta tuo eräällä kävelyllä napattu kuva tuntui jotenkin edustavan fiiliksiä hyvin. On harmaata, hämärää ja kaikki kiva on vielä kaukana edessä päin. Se on siis siellä jossain, mutta juuri nyt tuntuu siltä, että siihen on kamalan pitkä aika. Meidän vauvataipaleemme alku oli niin rankka, että sitä hauskuutta todella kaipaisi. No, kuten sanottu, korjaustoimenpiteet ovat jo työn alla ja nyt parin päivän ajan on tuntunut jo vähän paremmalta. Vauveli väläytti eilen sellaisen hymyn ja sain järjesteltyä lähitulevaisuuden nukkuma-asioita, niin tuli vain sellainen fiilis.

Baby K oppii kovaa vauhtia uusia taitoja. Syöttötuolissa istumisen harjoittelu on jo mennyttä kauraa ja hän on kasvanutkin sen verran, ettei tarvitse enää tuota tyynyliinaa peppunsa alle. Olemme aloittaneet soseiden maistelun ja päärynä ja mango uppoavat varsin kivasti ja kovalla mölinällä höystettynä. Seuraavaksi kokeillaan sitten bataattia.

Julian mainio postaus tuli juuri oikeaan saumaan, koska todellakin koen paineita vauvan vatsallaan olemisesta. Siinäpä lause, jota en koskaan uskonut sanovani. Näin kuitenkin on. Keskosen lihasjäntevyys on vähän huonompi kuin töysaikaisilla vauvoilla ja jumppahetket ovat erityisen tärkeitä ja mahallaan olo varsinkin. Vauvalla kuitenkin palaa pinna tosi nopeasti, jos jumppa ei heti onnistu (keneen lienee tullut). Ehkä nyt yritän kuitenkin relata tämän(kin) asian kanssa.

Tänään se oma juttuni oli Hesari rauhassa luettuna. Lakkasin kynsiäkin. No, yhden kerroksen, mutta lakkasin silti. Ja helmikuu alkoi, kevät on taas vähän lähempänä.

Perjantain parhaat
Noora H:n viikkokatsaus

You Might Also Like

108 Comments

  • Reply
    Havfruen
    02/01/2017 at 12:22

    Sinun arkesi kuulostaa aika normaalilta ensimmäisten vauva-kuukausien kokemukselta, tietysti huomioonottaen sen vaikean alun, joka sinulla oli. Ei ole mitään kuplaa, kuka ihme on semmosen käsitteen keksinyt. On niitä pieniä kuplia, kuten ne hymyt ja reagointi äidin juttelimiseen, mutta on aika rankkaa olla vuorokauden ympäriinsä vauvan käytettävissä ja univaje tekee ihmisestä todella kurjanoloisen. Lisäksi huolestuminen vauvan voinnista ja kaikesta siitä mikä pitäisi tehdä Onpa hyvä että olet löytänyt itsellesi selviytymiskeinoja. Pian on valoisampaa ja päivät pidentyvät hirmu vauhtia. Tsemppiä sinulle!

    • Reply
      Noora K.
      02/06/2017 at 07:52

      Kuulin kuplasta niin monelta tavholta, että oikeasti ajattelin, että suurin osa uppoaa siihen. Varsinkin odotin itse uppoavani siihen, kun vihdoin sain viikkokausien odotuksen jälkeen vauvan kotiin. Mutta eihän se mennytkään niin. Nyt kun olen saanut totaaliuupumuksen käännettyä sellaiseksi tavalliseksi väsymykseksi, niin maailma alkaa tosiaan näyttää valoisammalta, vaikka synkkiä hetkiä edelleen tulee aina välillä. Kiitos! <3

  • Reply
    Anna
    02/01/2017 at 12:26

    Tsemppiä kohti kevättä! Täytyy toivoa, että kevät ja mukanaan tuoma valo muuttuvat muuttuvat myös henkiseksi valoksi. Itselläni on menossa ihan älyttömän rankka tilanne omassa elämässä ja juuri mietin, että ei auta kuin purra hammasta ja uskoa, että kyllä se siitä, kun vaan nyt aktiivisesti jaksaa taistella tämän yli. “Shit could be worse”, ja sillälailla. Rauhallisia kiireettömiä päiviä teidän jengille 🙂

    • Reply
      Noora K.
      02/06/2017 at 07:54

      Kiitos! <3 Ihan samaa toivon minäkin. Tammikuu on aina ollut mulle ihan hirveä kuukausi ja usein olenkin sitten yrittänyt suunnitella siihen matkoja tai muuta kivaa. Mutta nyt ei voinut. Paljon, paljon tsemppiä myös sinulle rankkaan tilanteeseen. Toivottavasti voidaan vaihtaa kuulumisia paremmissa merkeissä pian. Halaus sinne!

  • Reply
    Hanna
    02/01/2017 at 12:48

    Tsemppiä Noora! Tunnistan tuon mielen mataluuden täysin ja myönnän ihan avoimesti, että olin ensimmäisen puoli vuotta vauvan syntymän jälkeen niin pihalla koko hommasta kuin voi. Selviydyttiin vaan päivästä toiseen. Nukkumisvaikeudet – check. Ja tunnollinen täydellisyydentavoittelija kun olen, en tietenkään myöntänyt neuvolassa mitään. Todella hyvä, että olet saamassa apua niihin! Homma helpottuu ajan kanssa, vaikka sen tasaisemman ajan odottaminen on joskus vaikeaa. Havfruen sanoo hyvin tuossa ylhäällä, että vauva-ajassa on niitä pieniä kuplia arjessa, aika haastava se vaihe taitaa useimmille olla ainakin jollain saralla. Muistan hyvin sen fiiliksen, kun kaupan kassahihnalla vaippojen, korvikkeiden ja sosepurkkien jälkeen tuleva kynsilakka tai naistenlehti ikään kuin konkreettisesti edusti sitä, että minä itsekin olen vielä olemassa kaiken sen äitihomman lisäksi… Iloa ja valoa toivotan!

    • Reply
      Noora K.
      02/06/2017 at 07:57

      Kiitos! <3 On ollut tosi helpottavaa lukea kaikkien kommentteja ja huomata, ettei tämän asian kanssa ole yksin. Mä hajosin neuvolassa ihan täysin palasiksi. Se oli onni, koska pääsin heti neuvolalääkärille, sain nukahtamislääkkeet ja palasin myös vajaan parin kuukauden tauon jälkeen HUSin tarjoamaan terapiaan. Mulle tuo kynsilakka on ollut ehkä se juttu. Naistenlehtiä en kestä tällä hetkellä yhtään - kaikki muut ovat niissä niin huoliteltuina ja raikkaina, tarinat ovat onnea täynnä ja äh.

  • Reply
    Blue Peony
    02/01/2017 at 13:05

    Voi Noora, ihana postaus. Ymmärrän niin tunteesi liikkumavapauden rajoittuneisuuden, väsymyksen jne. kanssa. Minulla oli ihana lapsi, mutta todella huono nukkumaan, ja kaikki kaverit asuivat kaukana eikä kukaan ollut samaan aikaan perhevapaallakaan. Perhekerhossa en oikein löytänyt hengenheimolaisia (siellä oli mm. äitipareja, jotka olivat tunteneet toisensa synnytyslaitokselta asti, siis omasta syntymästään) ja tunsin olevani välillä todella ulkopuolinen, yksinäinen ja kamalan väsynyt. Talven pimeys otti voimille enemmän kuin koskaan ja intensiivistä arkea lapsen kanssa oli raskasta pyörittää rättiväsyneenä. Kun kerran väsymyksestä hiiskahdin, äitini tokaisi, että pienen lapsen äidin kuuluukin olla väsynyt. Neuvolassa kehottivat hankkimaan korvatulpat ja yrittämään nukkumista lapsen itkusta huolimatta. En sitten osannut puhua noista haasteista oikein kenellekään. Onneksi sinulla on ihania ystäviä arjessasi läsnä, ja toivottavasti kaikki sujuu kuten pitää ja pääsette nauttimaan keväästä väljemmillä vesillä! Halaus sinulle ja Baby K:lle!

    • Reply
      Noora K.
      02/06/2017 at 07:59

      Mulla on onneksi mammisseuraa, kunhan vain pääsen heidän luokseen. 😀 Mutta vaikka mulla on tukiverkkoa ja ystäviä seurana, niin silti iskee välillä sellainen ihan selittämätön yksinäisyydentunne. Ja tosiaan, pimeys ottaa voimille enemmän kuin koskaan. Onneksi mennään valoa kohti! Kiitos! <3

  • Reply
    Mari
    02/01/2017 at 13:12

    Olen tällä hetkellä esikoiseni kanssa kotosalla, 6 kk tuli vasta täyteen. Kaikella rakkaudella, kaikki muuttuu vielä paremmaksi, ihan varmasti! Vaikka nyt olet poikki, ja tulevaisuus huolestuttaa, jo muutaman kuukauden kuluttua kaikki sujuu niin paljon mallikkaammin, kokemuksellakin. Usko, usko vain 🙂

    Itse angastasin kovasti näin reilu kolmikymppisenä kohtuu koulutettuna äippänä lähes joka sekunnista lapsen kanssa: että teenkö nyt tarpeeksi, kehittääkö tämä lasta ja niin edelleen. Olen todellakin häpeäkseni käynyt siskoni kanssa keskustelun siitä, että minusta lapseni (n. 3 kk) välttelee katsekontaktia, autismia? Vakava asia, mutta pikkuisen liikaa vaatimuksia, jos tyyppi haluaa enimmäkseen maata, nukkua ja nautiskella maitoa. Tai että mahalla maatessa vasen käsi jäi aluksi suoraan vartalon vierelle; pareesioire, spastisuutta, hapenpuutetta? Ei ollut. Toki teillä on ollut dramaattinen alku, josta en tiedä sen enempää, mun trauma oli lähinnäistukan verenvirtauksien ongelmien epäilyä/seurantaa.

    • Reply
      Noora K.
      02/06/2017 at 08:01

      Et usko, miten ihanalta tällaiset lupaukset tuntuvat. <3 Kiitos, siis. Ja joo, tunnistan tuon "onko tämä tarpeeksi kehittävää" -jutun. Että jos en nyt tänään pidä lasta tarpeeksi lattialla, niin haittaanko sen motoriikan kehittymistä. 😀 Meillä tosiaan oli ihan kamala alku. Vauva syntyi tosi paljon ennenaikaisena ja siinä oli lisäksi monenlaista huolta terveydestä, niin vauvan kuin munkin. En ole viitsinyt kauheasti tämän tarkemmin asiaa avata, kun kyseessä on kuitenkin myös mun lapsen potilastietosuoja.

      • Reply
        Mari
        02/06/2017 at 12:10

        Kun ne ekat 3-6 kk on niin maailmankääntäviä ilman mitään ekstrahuoliakin… Mulla on vasta pari viikkoa ollu vähän parempi olo, et handlaan tätä tilannetta vähän. Beibe kasvaa, ja huomaa sen kehityksen, ihan riippumatta omista ponnistuksista. Ja kun asioista tulee rutiineja ja vauva ei ole enää niin tolkuttoman hento ja pieni, niinuskaltaa antaa itselle vähän siimaa; että se korvikepullo saa olla vähän aikaa pöydällä niin et se on edelleensyöttökelpoista, että vaippaa ei tarvi vaihtaa joka tunti, ei se kärsi salaa jos se on muuten lungina ja touhuaa lattialla hyväntuulisena. Ja turvakaukalossakin se voi olla muutaman tunnin hyvinkin nukkumassa jos siihen nukahtaa ilman että sen selkä menee vinoon… Vaikka uusia juttuja tulee ( odotan kauhunsekaisin tuntein ekaa flunssaa…), niin homma alkaa skulata, ihan niin kuin olisi uudessa työpaikassa ja sitten alkaa tottua ja kotoutua. Sen vähän perusteella mitä olet jakanut (ja hyvä niin, yksityisasiat on yksityisasioita), kuulostaa todellakin siltä, että sä oot joutunut käymään läpi vielä todellisen trauman, jonka työstämiseen menee vielä oma energiansa. Mutta hatunnosto sille, että oot saanut ja jaksanut hakea apua. Ehkä kaiken sen läpikäymisestä on ihmisenäkin hyötyä ja on jotenkin mahdollisuus kasvaa tai jotain (Tai sitten ei, joskus sheisse on vaan sheissea, mutta siitäkin selviää.)

  • Reply
    Henriikka
    02/01/2017 at 13:39

    Tosi tärkeän asian nostit esille, vauvakupla ei ole mikään itsestäänselvyys!

    Mielen mataluus kuulosta kovin tutulta esikoisen pikkuvauva-ajoilta. Raskaus ja synnytys sujui ns. oppikirjan mukaan, mutta vauvan lievä koliikki ja lapsen syntymään aiheuttama iso elämänmuutos (sekä varmaan myös se hillitön hormonimyrsky) vetivät mielen harmaaksi ja tuntui, että huutavan vauvan kanssa en ikinä tule kotoa pääsemään mihinkään. Sain ihmeellisiä itkukohtauksia ihan tuosta vain ja googlettelin jo synnytyksen jälkeistä masennustakin, mutta minulla mieliala parani sitten lopulta itsestään parin ensimmäisen kuukauden jälkeen. Itse koin kovasti paineita ja syyllisyyttä, etten kokenut pikkuvauvan kanssa olemista sellaisena hattaraisena kuplana, joka kaikilla muilla ympärillä tuntui ulospäin olevan. Onneksi uskaltauduin puhumaan parille ystävälleni, jotka kertoivat myöskin kokeneensa pikkuvauva-ajan samalla tavalla. Tuo vertaistuki oli mulle äärettömän tärkeätä – en ollutkaan ainoa, joka ei kellunut vauvakuplassa.

    Valoa päiviisi!

    • Reply
      Noora K.
      02/06/2017 at 08:03

      No näitä (ihania ja kannustavia) kommentteja kun lukee, niin ei tosiaan! Itkukohtaukset, check! Paineet ja syyllisyys, check! Kaikkien muiden elämän tuntuminen hattaraisena, check! Onneksi tosiaan tuli tämä keskustelu täällä kommenteissa, arvostan todella sitä, että niin moni osallistui. <3 Kiitos!

  • Reply
    Julis
    02/01/2017 at 13:51

    Minusta vauvakupla on “ulkopuolisten” luoma illusio tai ainakin eri ihmiset tarkoittavat sillä ihan eri asioita. Lapsettomille muiden elämä vauvan kanssa voi näyttää ruusunpunaiselle vauvakuplalle kun toisen elämä täyttyy yhtäkkiä vauvan tarpeista ja kaverit “katoavat” jonnekin. Lapsellisille vauvakupla tarkoittaa usein sitä, mitä itse juuri käyt läpi, pahimmillaan ajan ja tajun katoamista ja osittain oman elämänhallinnan (uni, harrastukset yms. ennen itsestäänselvyydet) kadottamista. Jos siis jotain tohtisin virkaiältäni vanhempana äitinä opastaa niin juuri sen ettei mitään vaaleanpunaista vauvakuplaa ole olemassakaan, tai ainakin se kupla on reunoista usein harmaa.

    Saat sympatiani täydestä sydämestäni rankan alun suhteen. Meilläkin alku oli todella rankka (hädin tuskin 2v isosisko + ennenaikaiset koliikki-kaksoset höystettyinä vakavilla (turhilla!) kehityshäiriöepäilyllä) ja siitä jäi ikuinen jälki. Omat lapset lähestyvät jo teini-ikää enkä vieläkään pysty katsomaan heidän vauvakuviaan ilman että tuttu ahdistus alkaa puristaa. Mutta kaikesta selvisimme ja kokemuksista hitsauduimme niin tiiviiksi tiimiksi, että teini-iän myrskytkin ovat nyt ihan purjehdittavissa -ehkä sen eräänlaisen vauvakuplan palkintona.

    Ihanaa kevättä teille, nauttikaa toisistanne ja niistä pienistä hetkistä, jotka ovat kuitenkin koko jutun suola, sokeri & keijupöly <3

    • Reply
      Noora K.
      02/06/2017 at 08:07

      Tää voi hyvinkin pitää paikkansa, koska voin todellakin sanoa, että olen kadonnut kavereitteni elämästä. Ei siksi, että olisin halunnut tai ei olisi lapsenvahteja. Päin vastoin, minusta olisi enemmän kuin ihanaa käydä välillä drinkeillä tai kahvilla kaupungilla. Olen vain ollut niin pohjattoman uupunut, että olen kaatunut iltaisin kahdeksalta sänkyyn valvomaan ja kieriskelemään ja toivomaan parasta. Ja nousemaan sitten tietty välillä.
      Ja virkaiässä vanhemman äidin lohduttelut tuntuvat ihanilta, kiitos. <3

  • Reply
    Iitukka78
    02/01/2017 at 14:03

    Vauva kuplat ja hattarat.
    Totuuden nimissä en usko näihin. Uonnollisesti ihmettelee uutta elävää olentoa. Mutta kukaan ei ole väittänyt sen olevan helppooa ja höttömäisen autuuden täytteistä. Se on ruumiin eritteitä,itkuaja parkua, valvomista ja sen pygmin tarpeiden hoitamista 24/7. Älä siis huoli. Olet täysin normaali ja täysin järjissäsi. Mutta pirun väsynyt ja rankasta kokemuksesta pää nyt on. Kellä tahansa.

    Ja ei. Haikara ei ole luonani käynyt. Luonto päätti toisin.
    Julmaa sanoa, mutta olen ajatellut että jumalaa en lapsettomuushoidoilla ala leikkiä.
    Hyväksyminen,että tuntemattomasta syystä siemen ei idä tässä maaperässä. Telo mitä teki on joka toinen pv maailman raskain asia joka toinen ei.
    Joku päätti että mun kohdalla tämä menee näin.

    Voimia arkeen. Revi se ilo niin pienistä kun ikinä mahdollista. Hei tulppaani aika. Puntti piristää hetken. Ja sekin hetki on hyvä hymyillä.

    Ps. Kuolasta tullut kuplakin on kuola. Ihanasta en tiedä mutta eihän sitä kuplaa kukaan ole määritellyt. 🙂

    Iitukka

    • Reply
      Terhi
      02/01/2017 at 22:09

      Iitukka78: Wau, mitä tekstiä!

    • Reply
      Noora K.
      02/06/2017 at 08:09

      Jep. Just näin. ‘Kiitos tästä ihanasta kommentista ja iso halaus sinulle! Tiedän jotain siitäkin, että lapsi ei ole itsestäänselvyys. <3

  • Reply
    Kirsikka
    02/01/2017 at 15:02

    Hei
    Kuulostaa tutulle tuntemuksesi. Vaikka lapseni ovat jo murrosikäisiä, muistan sen esikoisen aikaisen väsymyksen ja haastavan vauva ajan. Poikani itki puolille öin joka ilta 5kk:n ikään saakka. Synnytys ei mennyt ollenkaan suunnitelmien mukaan ja kaiken lisäksi en tuntenut ketään samassa tilanteessa olevaa. Unenpuute oli tehdä hulluksi. Wc:ssa kävin vauva turvakaukalossa, koska vauva ei viihtynyt hetkeäkään yksin. Äitini ja anoppini totesivat minun vain totuttaneen lapseni kaikenlaiseen palveluun ja siksi itkee niin paljon. Se siitä tukemisesta. Mutta jotenkin siitä selvittiin. Vauva kasvoi ja minä siinä mukana äidiksi. Ei mennyt kauaakaan aikaa, kun muistelin tuota aikaa kaipauksella. Mutta omia hetkiä täytyy ottaa ja tehdä vaikka se yksi mukava juttu päivässä. Ja toisen äidin kanssa asioiden jakaminen ja vertaistuki on korvaamatonta. Kovasti tsemppiä sinulle ja aurinkoista kevättä odotellen :).

    • Reply
      Noora K.
      02/06/2017 at 08:35

      Voi ei, mitä kommentteja! 🙁 IHan kamalaa, kun ne ihmiset, joilta pitäisi saada tukea ja apua, sanovat tuollaisia. 🙁 Paljon kiitoksia, kun jaoit tämän ja ihanaa kevättä sinne myös! <3

  • Reply
    Bisneskissa
    02/01/2017 at 15:52

    Hang in there! <3 Kesä tulee, ja hieno kevät ennen sitä. Vaikken tämän 42+0 beebikseni kanssa mitään ennenaikaisista tiedäkään, niin se lattemammalife alkoi täälläkin vasta kun ekan 3kk sumu alkoi hälvetä.

    Ja tohon Julian postaukseen viitaten: Word, rennot ja käytännölliset äitimentorit on Erittäin Tärkeitä. Sulla on sellaisia varmasti vino pino, mut jos ei ole, niin laita viestiä tulemaan. Tarjoan itseni sit vaikka purjehdusäitimentoriksi. 😊

    • Reply
      Noora K.
      02/06/2017 at 08:38

      Kiitos, kiitos, kiitos! <3 Jotenkin huojentavaa kuulla tämä, kun itsestä on tuntunut siltä, että kaikki muut menee kahviloihin notkumaan suurin piirtein synnäriltä ja juo lasillisen viiniä iltaisin vauvan mentyä nukkumaan ja juttelee sitten puolisonsa kanssa mukavia.
      Sä olisit enemmän kuin ihana äitimentori. <3 Laitan. 🙂

  • Reply
    Heini
    02/01/2017 at 15:58

    Koin itse, että mieliala parani heti kun pääsi nukkumaan paremmin. Luulenkin, että mulla oli “huonojen öiden jälkeinen masennus”. Ja tosiaan myös omia nukahtamis/univaikeuksia vauvan heräilyn lisäksi… Meillä sekä äidin että vauvan unet korjasi unikoulu puolen vuoden iässä. Tsemppiä!

    • Reply
      Noora K.
      02/06/2017 at 08:42

      Joo, unettomuutta ei turhaan käytetä kidutuskeinona! Meidän vauva nukkuu itse asiassa mun ymmärryksen mukaan oikein hyvin (en kauheasti tiedä vauvoista yleensä), mutta mä itse kärsin tosi pahoista univaikeuksista. Nyt mulla on nukahtamislääkkeet ja olo alkaa olla ihan toinen. Ei nyt pirteä, mutta sillä lailla tavallisen väsynyt uupuneen sijaan. Kiitos! <3

  • Reply
    Anna's
    02/01/2017 at 17:52

    Tuhanneksi voimia ja jaksamista sinulle, Noora! <3 Brighter days WILL come, ihan varmasti. Mulla ei ole omakohtaista kokemusta vauva-asioista, mutta ystäväpiiirissä muutamat ovat kertoneet samankaltaisia havaintoja tuosta kupla-vaiheen puuttumisesta, kuin mitä kuvailit tekstissä. Hienoa, että kirjoitit tästä blogiin!

    • Reply
      Noora K.
      02/06/2017 at 08:43

      Kiitos, ihanaa kun sanot! Tässä kohtaa sitä tarvitsee paljonkin vakuuttelua ja pakkohan sen on niin olla, kun kaikki näin sanoo. 🙂

  • Reply
    H
    02/01/2017 at 17:55

    Kyllä se siitä, ajan kanssa. Taputa itseäsi olalle, reipas nainen. Anna sisäisen äänesi olla empaattinen itseäsi kohtaan. Älä vaadi. Mieti välillä, mitä Noora haluaa/tarvitsee. Niitä tavallisia pieniä juttuja. Väsymykseen ja äitinä oloon helposti jotenkin hukkaa itsensä, kun on koko ajan vauvan käytettävissä, valmiustilassa väijyminen väsyttää. Ihan tuttua minullekin. Tietoisesti on pitänyt vauvavuoden jälkeen hakea yhteyttä itseensä, omaan persoonaan. Elämässä pitää kuitenkin olla vähän hubbabubbaa ja turhanpäiväistä hömpöttelyäkin, ei vain hoivaa ja huoltamista, vaikka vanhempi onkin. Keveää kevättä perheellesi. Päivä pitenee koko ajan.

    • Reply
      Noora K.
      02/06/2017 at 08:44

      <3 <3 <3 Kiitos! Ja joo, itsensä hukkaaminen on just oikea kuvaus. Ruoka on pelkkää polttoainetta, viinilasillinen uhka yöunille, some ahdistaa, kaupungille meneminen pois mahdollisuudesta maata pitkällään jne. Meidän vauvaa ei varmasti voi sanoa vaativaksi, tosi ihana ja lungi tapaus, mutta silti mä olen ihan ylikierroksilla itse koko ajan. Menee tavallaan helppo vauva ihan hukkaan. Mutta ehkä tämä tästä vielä.

  • Reply
    Kaisa
    02/01/2017 at 18:25

    Kiitos tästä (taas kerran)! Olen pitkänmatkan lukijasi ihan oman blogisi alkuajoilta asti, mutta tämä taitaa olla ensimmäinen kommenttini. Kuvaat niin kouriintuntuvasti omia tuntemuksiani kahden vuoden takaa, kun oma poikani oli pikkuvauva. Vaikka en kuplaa itse odottanutkaan, iski itselleni vauvavuoden rankkuus kyllä varsin päin kasvoja. Onneksi kevään edetessä myös mieli kirkastui ja vauvan kanssa oleminen helpottui pojan kasvaessa. Hienoa, että olet löytänyt (ja saanut apua)! Vilpittömästi voimia sinulle ja perheellesi, kaikkea ihanaa on onneksi edessä päin 😊

    • Reply
      Noora K.
      02/06/2017 at 08:47

      Ihanaa, kun kommentoit nyt. Olen ihan varma, että tästä keskustelusta on apua muillekin. 🙂 Ja tosiaankin, olen hämmästynyt, miten vasten kasvoja tämä iski, vaikka olin mielestäni valmistautunut. Ihanaa, että kevät tulee. Kiitos, Kaisa! <3

  • Reply
    Venla
    02/01/2017 at 19:34

    Täällä kaksikuinen pikkumies aiheuttaa samaa hämmennystä äitikonkarissa. Välillä kyyneleet tulevat onnesta, välillä väsymyksestä ja epävarmuudesta. Sen tiedän, että jossain vaiheessa helpottaa ja vauva antaa yhä enemmän. <3 Mitä olet uniisi keksinyt? Lämmin tsemppi vauva-aikaan. Kohta on kevät, ihanaa.

    • Reply
      Noora K.
      02/06/2017 at 08:50

      Tsemppiä ja halauksia sinne myös! <3 Uskotaan siihen, että tämä helpottaa ja sovitaan, että se tapahtuu pian. 🙂 Mä kävin hotellissa nukkumassa yhden yön nukahtamislääkkeillä, vedin kellon ympäri ja nyt olen himassa nukkunut pienempiä pätkiä lääkkeiden avulla. Sain sen pahimman terän katkaistua, vaikka tietenkin menee pitkä aika, että tilanne on kokonaan korjaantunut. Tätä ennen olin nukkunut kunnon yöunet ehkä syyskuussa...

      • Reply
        Venla
        02/08/2017 at 14:13

        Kiitos <3 hienoa, että lähdit nukkumaan. Univaje on sika rankkaa ja sen kanssa on vaikeeta elää. Mä oon semmoinen että mitä väsyneempi sen itsepäisempi. Minähän en apua tarvii jne. 😀 Yritän oppia muunlaisen tavan tällä kierroksella.

  • Reply
    Johanna
    02/01/2017 at 20:17

    Hei Noora. Kiitos postauksestasi, otit esille erittäin tärkeitä asioita. Se luo varmasti vertaistukea monelle samassa tilanteessa olevalle. Itse olisin ainakin halunnut lukea vastaavan kirjoituksen muutama vuosi sitten, kun ajelin keskellä (aamu)yötä -20 asteen pakkasessa ja yritin saada koliikkivauvaa nukahtamaan edes hetkeksi.

    Itselleni todella toivotun lapsen syntymässä jotenkin tuli kuitenkin lopulta yllätyksenä se, miten kokonaisvaltaisesti äitiyteen “uppoaa”. Oma aika on aina ollut minulle tärkeää ja vauvavuoden aikana koin tästä monesti huonoa omaatuntoa. Mutta kuten moni jo kommentoikin; pian helpottaa ja pikkuvauva-aika on loppujen lopuksi hujauksessa ohi. Ehkäpä se hattarainen vauvakupla koostuukin niistä monista pienen pienistä vauvan hymyistä ja rauhallisista aamukahveista. Mukavaa kevättä 🙂

    • Reply
      Noora K.
      02/06/2017 at 08:54

      Kiitos itsellesi, kun kommentoit ja kerroit tämän. Vertaistuki on niin tärkeää! <3 Sama yllätys tuli itselleni, vaikka olin muka valmistautunut. Ei siihen näköjään voi valmistautua. Tiesin, että vauvavuosi olisi rankka ja että itsenäisyyden menettäminen tekisi pahaa, mutta tätä fiilistä en tosiaan olisi osannut kuvitella. Ehkä se tosiaan koostuu niistä hymyistä. 🙂 Ja esimerkiksi sellaisista iloista, kun vauva oppii uusia taitoja. Nyt tuo on tänään ja eilen kääntynyt niin monta kertaa vatsalta selälleen, että se ei voi enää olla vahinko. Kiitos samoin! <3

  • Reply
    Erika
    02/01/2017 at 20:21

    Lähetän super paljon tsemppiä päiviisi ja erityisesti öihin Noora K! Tyttäreni on pian 10- vuotias ja edelleen ensimmäisen vuoden haasteet ovat tuoreessa muistissa. Unettomuus oli toki suurin tekijä siinä ensimmäisten kuukausien ahdistuksessa, vauva kun ei suostunut nukkumaan ekoina kuukausina öisin ollenkaan. Muutenkin olin jotenkin itseeni pettynyt etten kokenut suunnatonta onnea ja iloa vauva-ajasta (mitä olin etukäteen uskonut tuntevani), vaan toivon koko ajan että aika menisi nopeasti eteenpäin ja vauva kasvaisi isommaksi ja helpommaksi. Ja näin onneksi kävi, vauva kasvoi ja on nyt aivan ihana koululainen ja olen maailman onnellisin, että saan olla juuri hänen äiti!
    Apua on hyvä osata pyytää ja ymmärtää omat tarpeet ja rajat. Meillä oli suurena apuna äitini, hänelle saimme välillä vauvan yöhoitoon että saimme nukuttua.
    Hyvää kevään odotusta teidän perheelle!

    • Reply
      Noora K.
      02/06/2017 at 08:57

      Kiitos, Erika! <3 Mun on pakko myöntää, että itsekään en koe mitään haikeutta siinä, että siirrytään isompiin vaatteisiin ja vaippoihin vaan nimenomaan huojennusta. Minusta on ihanaa nähdä, kun tyttö oppii uusia taitoja ja kasvaa. Meillä myös omat vanhemmat ovat olleet aivan korvaamattomana apuan. <3 Ilman heitä ei kyllä tulisi mistään mitään.
      Kiitos samoin sinne!

  • Reply
    Riikka
    02/01/2017 at 20:22

    Itselläni on 5kk vauva ja nämä vauvapostaukset ovat siksikin toivottuja. Tsemppiä miljoonasti teille, kohta tosiaan on kevät ja valon määrä lisääntyy koko ajan. Meillekin vauvavuoden raskaus tuli yllätyksenä vaikka siitä paljon olenkin lukenut.

    • Reply
      Noora K.
      02/06/2017 at 08:58

      Kiitos! <3 Tuhannen taalan kysymys onkin: kaksi kuukautta meitä edellä, joko on helpottanut? 😀

  • Reply
    EmiliaMaria
    02/01/2017 at 21:56

    Joo, ei se ole välttis mitään kuplaa heti alkuun tai ollenkaan. Joskus itä vaan katsoo koko päivän kelloa että voi ku kello oisi jo niin paljon että mies tulis kotiin ja ottais tämän kätisevän pussukan edes hetkeksi multa että pääsis istahtaan alas ja lukeen lehteä tai syömään istualtaan. Ensimmäisen kanssa ressasin kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta ja nyt toisen kanssa en ressaa ihan niin paljosta, mutta kuitenkin. Tämän versio 2:n kanssa pelastukseksi on osoittautunut maan vetovoima joka on tehnyt kolmessa vuodessa tehtävänsä ja tissi yltää kylkimakuulla lapsen suuhun, ekan kanssa ei yltänyt. Joten voin imettää kyljelläni ja torkkua/katsoa telkkaria ja perhepeti ettei tartte nousta ylös syöttämään, vaan tyyppi nukkuu kainalossa ja syö ku huvittaa.

    Tsemppiä hurjasti!

    • Reply
      Noora K.
      02/06/2017 at 08:59

      Jep jep. Mä välillä osaan ottaa hyvinkin rennosti, mutta sitten joku suorittajademoni valtaa mut taas. Oon niin kaksijakoinen, että hirvittää itseäkin. Kiitti! 🙂

  • Reply
    Annette
    02/01/2017 at 21:59

    Kuulostaa niin tutulta vaikka meidän alku ei ollut yhtä rankka. Elämänmuutos on niin iso hyvässä ja pahassa. En uskonut että selviäisin ja nyt meidän tytteli on jo 9kk ja minä palaan töihin, onneksi isimies jää kotiin. Tsemppiä teille ja hyvää kevättä 😊

    • Reply
      Noora K.
      02/06/2017 at 09:00

      Uskon, että tämä olisi rankkaa ilman tuota alkuakin. Mutta uskon, että ilman sitä mulla olisi ollut enemmän jaksamisreserviä. 🙁 Nyt käytin kaiken siihen alkuun, ennen kuin oltiin edes kotona. Kiitos ja ihanaa työhönpaluuta! <3

  • Reply
    Maria
    02/01/2017 at 22:09

    Olet rohkea kun kirjoitit tästä tärkeästä aiheesta! Väsyneenä kaikki asiat tuntuvat paljon, paljon kurjemmilta kuin hyvin nukkuneena. Hienoa että olet saanut tehtyä suunnitelman unien parantamiseen. Ja tosi hyvä, että väsymyksestä huolimatta ulkoilet vauvan tai Laiviksen kanssa lähes päivittäin – olo olisi taatusti ikävämpi ilman happihyppelyitä. Juosta ehdit kyllä myöhemmin, nauti nyt maisemien katselusta, lisääntyvästä valosta ja ota mukaan kahvia ja istahda puistonpenkille, kun vauva nukkuu.
    Rankasta alkutaipaleestanne soputumiseen menee varmasti aikaa ja sekin kuormittanee vielä. Toivottavasti saatte apua asian käsittelyyn, jos sen koette hyväksi.
    Oikein paljon voimia!

    • Reply
      Noora K.
      02/06/2017 at 09:03

      Näin on, väsyneenä kaikki tuntuu niin paljon kamalammalta. Nyt, kun olen saanut vähän korjattua tilannetta, mielikin on muuttunut tummanharmaan ja mustan tienoilta jonnekin keskiharmaaksi. Ajoittain löydän jopa niitä vaaleanpunaisia pilkahduksia. Toivottavasti niiden määrä lisääntyy.
      Menee varmasti, käsittelen niitä traumoja vielä pitkään. Mä käyn säännöllisesti ammattilaisen pakeilla niitä puimassa ja pääsen toivottavasti jossain vaiheessa sopuun sen alun kanssa. Se kuormittaa mua edelleen valtavasti. 🙁
      Kiitos! <3

  • Reply
    Lillan
    02/01/2017 at 23:33

    Hienoa että kirjoitat noista fiiliksistä – kuulostaa kovin tutulta esikoisen vauva-ajan alusta! Se todella helpottaa, päivä päivältä, viikko viikolta… On varmasti yksilöllistä mutta minulla helpotti sitä mukaa kun vauvan kommunikointi ja liikkuminen lisääntyi ja hän alkoi olla enemmän pieni ihminen, johon sai kontaktia. Kotiin sitoutuminen yllätti, lisäksi esikoinen oli melkoisen vaativa vauva ennen liikkumisen oppimista ja itselläni hoitovietti ei varmasti ole voimakkain mahdollinen – nuo kaikki varmasti alussa vaikuttivat. Muistan kun moni sanoi että “nauti nyt tästä kun vauva on ihan pieni, se aika menee niin nopeasti ohi” ja itse mietin että joo-o, yksi päiväkin kun tuntui välillä viikolta. Ja nyt ajatellen se aika meni tietty supernopeasti 😀

    Minulla kävi esikoisen se mikä on myös yleistä (mutta josta ei juuri puhuta) että se valtava äidinrakkaus ei syttynyt syntymähetkellä vaan pikkuhiljaa ensi viikkojen/kuukausien aikana juuri tuon kommunikoinnin lisääntymisen myötä. Siitä oli alkuun tosi ihmeissäni, että pitäisikö minun tuntea jotain ja kun en tunne… Onneksi luin pian tuon tunteen puuttumisen olevan yleisempää kuin ehkä luulisikin. Sitten kun se tuli niin tulikin voimalla ja pienestä ihmisestä tuli niin rakas kuin olla ja voi 🙂

    Kaikkea hyvää ja ihan varmasti kevättä kohden koko ajan helpottaa!

    • Reply
      Noora K.
      02/06/2017 at 09:07

      Niin ihanaa, kun kaikki vakuuttaa sen helpottavan. Ja ehkä alan pikkuhiljaa huomata sen itsekin? Mene ja tiedä, vauva on nyt 3,5-kuukautinen. Mutta joo, olen ihan varma, että tulen vielä todella nauttimaan äitiydestä, mutta ehkä tuo ihan pikkuvauvavaihe ei vain ole mulle se nautinnollisin vaihe, vaikka vauva itse on tosi rakas? En ole koskaan ollut vauvakuumeinen tai haaveillut vauvasta. Toivoin lasta tosi paljon, mutta vauvavaihe hirvitti.
      Kiitos, kiitos, kiitos! <3

  • Reply
    Anna
    02/02/2017 at 07:44

    Voimia vauva-arkeen. Mä luulen että se vaaleanpunainen hattarakupla on urbaani legenda, todellisuus on jotain väsymyksen, aivosumun ja riittämättömyyden virtaa täydennettynä valtaisilla onnen läikähdyksillä. Ei ihme, että koet alakuloisuutta, ne on tavallisia tuntemuksia hormonaaliseltakin pohjalta, ja kun sinulla on vielä tuo vaikean alun shokki käsiteltävänä.

    Ei läheskään kaikilla se valtava rakkaus synny synnytyssalissa kuin napista painamalla. Minulla ainakin se tuli esikoista kohtaan päivä kerrallaan, takavasemmalta hivuttamalla, kun synnytyspettymys väistyi ja vauvaan pääsi luomaan kontaktia ja sai olla rauhassa, ilman sairaalan hälyä. Saattaa olla, että osa oli omaa sopeutumistani äidin rooliin, koska toinen ja kolmas lapsi tuntuivat heti ensi silmäyksellä “omilta”.

    Muistan ekalta äitiyslomaltani yhden epätodellisen hetken. Se tuli mieleen tuosta ekasta kuvasta, jossa tuttisuu nukkuu vällyjen välissä. Olin vaunulenkkeilemässä, katselin nukkuvaa lasta ja tajusin, että tämä on ihan oikeasti tullut meille jäädäkseen. Toki tiesin sen järjen tasolla koko ajan, mutta tunnetasolla se jotenkin kolahti siinä hetkessä. Tuntui ihanalta, mutta myös pelottavalta. Miten mulle on annettu tuollainen pieni ihminen vastuulleni, osaanko kasvattaa siitä kunnollisen vai pilaanko kaiken. 😀 Henkiin jäi ja nyt 15v myöhemmin huomaan, että ainakin vastaan sanomisen taidon hän on oppinut kiitettävästi.

    • Reply
      Noora K.
      02/06/2017 at 16:11

      Kiitos! <3 Mä uskon kyllä, että jotkut kokee sen ihanana, yksilöllisiähän nää jutut on ja ihmisethän sietää unenpuutetta vähän eri lailla. Ja jotkut vaan osaa nukkua. Mutta olen kyllä ollut tosi yllättynyt siitä, miten rajua tämä on ollut. Osasin odottaa, että rankkaa on, mutta tuo alku ja sitten paluun tehnyt unettomuus saivat ihan raiteiltaan.
      Mulla oli niitä epätodellisia hetkiä sairaalassa välillä. Kun kävin osaston vanhempien huoneesta hakemassa eväitä tai muuta. Muistan useampaan kertaan tuijottaneeni ikkunasta ulos ja sanoneeni itselleni ihan ääneen, että tämä on nyt mun elämä, tämä on todellisuutta. PItkään tuntui, että se oli jonkun mun elämä, jota mä vain seurasin sivusta.

  • Reply
    Emmi R.
    02/02/2017 at 08:13

    Onneksi on jo helmikuu eli ensi kuun jälkeen on jo huhtikuu! Kevättä ja valoa kohti☀️ Jaksamista!

    • Reply
      Noora K.
      02/06/2017 at 16:12

      Just niin. Kiitos! <3

  • Reply
    Sanna
    02/02/2017 at 08:22

    Olet rohkea, kun kirjoitat rehellisesti kokemuksistasi! Täällä on puhuttu kuplasta ja siitä, ettei sitä ole. Minä luulen kokeneeni tuon kuplan. En nyt halua rehvastella, vaan kertoa oman näkökulmani. Ettei syntyisi kuplaa, jossa ajatellaan vauva-ajan olevan aina rankkaa.

    Olen kokenut vauva-ajan kaksi kertaa ja molemmat lapseni olivat todella helppoja vauvoja. Hyviä syöjiä, nukkujia ja tyytyväisiä tuhisijoita. Nautin alkuajasta ja olisin kuplassani nuuhkinut vain vauvaa. Ajattelen, että ehkä paljon puhuttua kuplaa on se, että muu kuplan ulkopuolinen elämä ei edes kiinnostanut. Tuntui oikeastaan ahdistavalta olla etäällä vauvasta. Muistan kuinka isovanhempien vieraillessa tunsin suurta epämukavuutta, kun vauva kiersi vieraiden sylissä. Myöhemmin ajatellen olin varmasti kamala!

    Joku on joskus sanonut, että kärsimyksen määrä on vakio. Noh, meidän perheessä on tuon auvoisen vauva-ajan jälkeen koettu kiitettävä määrä uhmaa… Ja leijonaemon rakkaus on ollut koetuksella. Teillä oli rankka alku, joten tällä logiikalla sen ihanan vaiheen täytyy olla vielä edessä.

    • Reply
      Noora K.
      02/06/2017 at 16:14

      Mä uskon hyvin, että jotkut saavat kokea sen kuplan. 🙂 Etkö ollut kamala, tuo on mun käsityksen mukaan aika tavallinen tunne. Mulle muuten terapeutti sanoi jossain kohtaa, että sitten kun vauva on kotona ja teillä on vieraita, niin sulla on täysi oikeus käydä hakemassa vauva vieraiden sylistä omaan syliin, jos siltä tuntuu. 🙂
      Ja toivotaan, että kamalaa alkua pehmentämään tulee ihania, lempeitä vuosia.

  • Reply
    Susanna
    02/02/2017 at 08:39

    Tärkeää asiaa! Superhelpon esikoisvauvan kohdalla koin jotain vauvakuplaksikin kutsuttua, kun tyttö nukkui lähes alusta saakka kokonaisia öitä ja oli muutenkin niin “helppohoitoinen”. Toisen vauvan synnytyksen mentyä pahasti pieleen tuoden mukanaan suuria huolia pienen terveydestä, ei kuplasta ollut tietoakaan. Tyttö itki puolille öin koliikkiaan ja äiti itki, kun kaikki tuntui kaatuvan päälle ja päivät olivat pimeitä aamusta iltaan. Mutta siitäkin selvittiin! Pikkuhiljaa kevään korvilla kun valon määrä lisääntyi, huomasin vetäväni henkeä vähän syvempään ja havaitsevani ympärilläni kevään värejä ja tuoksuja – tuohon saakka maailmani oli nimittäin täysin harmaa. Vaikka klisheistä onkin, uni ja raitis ilma tekevät ihmeitä myös pään sisäisesti. Hienoa, että asiat alkavat pikkuhiljaa järjestymään teillä. Toivottelen oikein ihania, aina vähän vaaleanharmaampia hetkiä teille babyn kanssa <3

    • Reply
      Noora K.
      02/06/2017 at 16:16

      Just toi, että kaikki päivät tuntuvat pimeiltä aamusta iltaan! Ehkä traumaattinen alku oli tosiaan isona tekijänä minullakin. Suren edelleen (ja varmaan vielä pitkään) niitä kaikkia “normaaliin” äitiyslomaan, synnytykseen, kotiutumiseen ja muihin liittyviä juttuja, joita en vain voi koskaan saada. Kiitos ihanasta kommentistasi, vaaleanharmaata toivotaan. <3

  • Reply
    Mrs G
    02/02/2017 at 08:49

    Heti kun vain soseet upposi ja ruoka tuli muualta kuin minusta etsin meidän alueen avoimet päiväkodit, mll:n perhekerhot yms. mahdolliset tahot ja noudatin oikeastaan joka arkipäivä omaa rutiinia ja aikataulua. Aamupala kotona, aamupäiväksi kerhoihin (juoruamaan muiden äitien kanssa ja juomaan kahvia), kotiin lounaalle ja iltapäiväksi ulos, ja hups, sitten se isäntäkin tuli jo kohta kotiin. Joka aamu oli syy vähän virittää sitä omaa ulkonäköä (muuten en olisi viitsinyt todellakaan!) ja valitsin ne kerhot sen mukaan että sai nimenomaan juoruta; onneksi löytyi muutama hengenheimolainenkin muista mammoista.

    Koska ne yksittäiset päivtä ovat pitkiä, mutta puoli vuotta menee hujauksessa. Ja ilman tätä “lukujärjestystä” seinät olisi kaatuneet kotona päälle ja mun minuus hautautunut sinne.

    Samoin myös koiruuden ulkoiluttaminen oli haastavaa; muistan kuinka sai pähkäillä missä järjestyksessä kaikki pitää tehdä että kukaan ei joudu kärsimään yhtään enempää kuin on pakko. No, tilanne oli sitten taas ihan toinen kun syntyi toinen skidi ekan ollessa vasta 1,5 vuotias. Ei päästy lenkeillekään enää kun taapero ei jaksanut kävellä eikä suostunut seisomaan seisomalaudalla. MUTTA siitäkin selvitiin ja kaikki ollaan hengissä.

    Jotkut neuvolatädeistä on sitten ihan ylihösöjä; eka täti laittoi meidät lääkäriin/fyssariin/ tutkimuksiin mm seuraavista asioista: molemmilla lapsilla on liian pienet päät (ja mun silmään molemmat on kyllä edelleenkin isopäisiä), toinen ei osaa istua kunnolla (fyssari totesi ikäistään paljon kehittyneemmäksi ja jäntevämmäksi), toista puistatti aina vauvana kun oli nakkarina hoitoalustalla (kylmä), täti laittoi neurologille tutkittavaksi, ei mitään… Hyvä että tutkitaan mutta kun täti vaihtui niin loppui nämä lähetteetkin.

    Hienoa että kirjoitat ja avaudut tästä aiheesta; monesti mäkin totean vauva-aika muisteloiden jälkeen että “onneksi ollaan kaikki hengissä”. Ymmärrät varmaan. Mutta ehkä sellainen rajapyykki on ollut 6 kk, kun vauva alkaa ryömiä/kieriä/kontata ja päästään sormiruokailuun, se pullo alkaa pysyä omissa käsissä. Toki ne yöt ovat olleet silloinkin repaleisia kun niitä uusia taitoja pitää harjoitella silloinkin…Mutta silti; kun se tyyppi tuntuu oppivan joka päivä jotain niin aurinkokin on taas keltainen.

    Ja joskus se suklaapatukka voi pelastaa kaiken.

    • Reply
      Noora K.
      02/06/2017 at 16:21

      Kerhoihin olisi ihanaa mennä, samoin haaveilen muskarista. 🙂 Meidät vain pitää tuo infektioherkkyys pois niistä(kin). Tän mäkin allekirjoitan, että yksittäiset päivät on sairaan pitkiä, mutta kokonaisuutena aika menee nopeaan. Vauvan syntymästä ja kaikesta siitä tuntuu olevan ikuisuus. Ja niin fiilaan koirasäädönkin. Mua surettaa, että elämänsä viimeisiä aikoja viettävä parka on joutunut nyt sivurooliin. Yritän antaa sille vähän aikaa joka päivä, mutta surku tulee silti. Ja kyllä, ymmärrän. Jos mä tästä selviän järjissäni, niin annan itselleni jonkun palkinnon. Kiitos! <3

  • Reply
    Henna
    02/02/2017 at 09:08

    Kuulostaa tosi tutulta. Uni on ehkä tärkein juttu vauva aikana. Jos sitä ei saa niin pienetkin asiat ketuttaa pitkin päivää. Elämän muutos tuli kun vauva syntyi ja toinen muutos kun mies jätti meidät vauvan ollessa 2kk (petti ja häipyi). Sillon tuntui että tästä ei tuu yhtään mitään. Sumussa meni nuo 2-5kk, en oikeastaan muista siitä ajasta mitään. Vauva nukkui huonosti, välillä öitä kun herätti tunnin välein. Uskon että vauvakin aisti äitin pahan olon ja tarkisteli pitkin yötä ettei äitikin hylkää. Vauva sattuu vielä olemaan ns high need baby (huutaa kaukalossa ja vaunuissa jos ei nuku, ei suostu olemaan yksin hetkeäkään jne.) joten helpolla en ole päässyt. Tukiverkko on ollut korvaamaton ja sitä olen opetellut käyttämään hyväksi. Yöt paranivat 5kk kohdalla ja silloin elämä kirkastui ja jaksoi tehdäkin jotain muuta kuin pakolliset. Päätin vaikeina aikoina että ulkoilen joka päivä, koska se piristää. Keksin joka päivälle jonkin asian mitä voi odottaa, esim ulkoilua, kavereiden näkemistä, neuvola. Kun saat nukuttua paremmin (luksukselta tuntuu jo se 4h pätkäkin), kaikki on paremmin! Ja puolen vuoden kohdalla varmasti helpottaa, sitten siitä oikeasti nauttii 🙂 tsemppiä!!

    • Reply
      Noora K.
      02/06/2017 at 16:23

      Uni on niin tärkeää. Ja sen puute on niin kauheaa. 🙁 Kiitos, kun jaoit tarinasi, olen taas kiitollinen, että voin jakaa tätä puolison kanssa. Onneksi sinulla on ollut tukiverkkoja, en voi edes kuvitella, mitä kaikkea olet joutunut käymään läpi. Kiitos! <3

  • Reply
    Walssy
    02/02/2017 at 10:15

    Minä taas en usko, että vauvakupla, hattara tai mikä lie ainesosa olisi mikään urbaanilegenda. Mutta se ei välttämättä ole tai tarvitse olla juuri sitä miten kuplat ajatellaan. Se voi olla pieni hetki arjessa. Onnistunut ajoitus maitopullon valmiiksi laitolle, cuplatonin tehoaminen, ensimmäinen hymy, vauvan pitkät päiväunet ja oma kahvihetki. Se voi olla se fiilis kun heräät aamulla ja huomaat, että yöllä ei herätty kuin kolme kertaa sen kuuden sijaan. Sen ei tarvitse olla jatkuvaa nuuskuttelua ja unelmaa, koska harvoin se sitä on. Siihen mielestäni riittää pienikin onnistumisen tunne.

    • Reply
      Noora K.
      02/06/2017 at 16:24

      Olet oikeassa, ehkä olen ymmärtänyt koko kuplan väärin. Mä jotenkin ajattelin, että sitä uppoaa johonkin rakastavaan höttöön ja vaan tuijottelee vauvaa aamusta iltaan. Mutta oikeassa olet noiden pienten onnistumisen tunteiden kanssa. tuntuu kivalta sen järkyttävän riittämättömyyden tunteen sekaan. 🙂

  • Reply
    Vuosi jos toinenkin paketissa - Homevialaura
    02/02/2017 at 10:35

    […] on paras vertaistuki, niin ystävien kesken kuin blogissakin. Siksi arvostan kovasti sitä, että Noora sanoi ääneen tunteen, jonka varmasti moni muukin on kohdannut: ei tullut vauvakuplaa. Minulla oli kuplani, mutta se […]

  • Reply
    Maya
    02/02/2017 at 11:12

    Kiitos tästä! ❤

    Välillä on tuntunut, että minussa on vikaa, kun kaikki tuntuu vain selviämiseltä ja hengissä pysymiseltä…

    Meillä oli myös rankka alku, mutta eri syistä – tyttö meinasi tulla viikolla 28, joten jouduin täyteen vuodelepoon useammaksi viikoksi. Onneksi sain olla kotona, vaikka mitään en saanut tehdä – mies mm pesi mun hiukset koska käsien nostaminen pään korkeudelle aiheutti niin kovat supistukset. Oli rankka olla yht äkkiä niin täysin riippuivainen toisesta, ja reilu 8 viikon makaaminen yksin sohvalla oli myös henkisesti kova paikka. Odotin “turvallisia” viikkoja kuin kuuta nousevaa, sitten pääsisin laittamaan vauvan huonetta yms, mutta juuri kun 37 viikkoa oli tulossa täyteen, minulla todettiin raskaushepatoosi, ja jouduin osastolle. Heti ekana yönä synnytys käynnistyi spontaanisti, mutta ensisynnyttäjän synnytyksen uskottiin kestävän niin kauan etten saanut soittaa miestä heti paikalle vaan kärvistelin hiljaa yksinäni. Synnytys itsessään meni hyvin ja nopeasti – koko homma oli ohi parissa tunnissa ja mieskin ehti juuri ponnistusvaiheeseen mukaan. 😂 sitten kun päästiin kotiin, niin vauva aloitti heti ensimmäisenä yönä lohduttoman, lähes hysteerisen itkun. Meillä itkettiin jo eka viikolla 23-05 välinen aika. Koliikki, sanoi neuvola. Ikää tuli pari viikkoa lisää, ja pulauttelu lisääntyi – ehkä myös refluksi, sanoi neuvola. 3vkon iässä lapsi lopetti päiväunien nukkumisen muuten kuin liikkuvissa vaunuissa, yöunet nukkui noin 02-09, tietysti muutamalla herätyksellä. Ja hereilläoloajan viihtyi vain äidin sylissä, toki silloinkin välillä huutaen. Kävin suihkussa niin, että mies seisoi vauva sylissä vieressä, muuten toinen huusi niin kauan että tikahtui. Mihinkään ei voinut / halunnut lähteä, koska vauva vain itki hysteerisenä. Neuvolassa kehotettiin nukkumaan, kun vauva nukkuu (mutta kun se ei nuku) ja oltiin huolissaan vain vanhemmista, kun kyselin onko varma ettei tämä voi olla allergiaa tms. No, onnenkantamoisen kautta satuin sopivan lääkärin pakeille ja naurettavan laajojen äidin ruokarajotteiden jälkeen meillä on nauravainen, tyytyväinen lapsi, joka oppii koko ajan uutta. Kun ensimmäiset 3kk viettää sylissä, jää motorisessa kehityksessä pahasti jälkeen, mutta onneksi nyt kun on päästy treenailemaan, aletaan olla “normaalitasolla”. 😊 ei meillä edelleenkään nukuta, eli omaa aikaa ei käytännössä ole lainkaan mutta paljon parempi tämäkin.

    Ja joo, olen katkeran kateellisena katsellut sun kuvia aamiaisista yms ( ei sillä että niitä voisin edes syödä 😂) & Hanna G:n kuvia nauravaisista kaksosista ja ravintolailloista… kunnes taas järki ottaa voiton – mitä me näemme ei ole varmastikaan koko totuus ja vaikka olisikin, ei se, jos muilla on “helpompaa” (mitä se sitten ikinä onkin) ole minulta pois.

    Nyt kun tyttö alkaa olla puolisen vuotta, alan vähitellen ymmärtää vauvakuplan käsitteen – se nauru, riemusta hihkuminen ja uteliaisuus uuden oppimiseen – se on mahtavaa. ( puhumattakaan siitä, että stokkessa viihdytään aamukahvin ajan, hesari toki on tauolla vieläkin, ei sentään liioitella 😁) Hassuinta on, että tämä puoli vuotta on hujahtanut todella vauhdilla, sanonkin usein että ne minuutit ja tunnit on välillä tooodella pitkiä, mutta viikot ja kuukaudet häviää vain johonkin.. 😊

    • Reply
      Noora K.
      02/06/2017 at 16:27

      Halaus sinnekin, sinulla on ollut tosi rankkaa. Mun kokemuksen mukaan neuvolasta saa kyllä apua, mutta pitää olla tosi, tosi painokas. MIkään vieno pyytäminen ei tehoa vaan omaa asiaa pitää oikeasti ajaa. Mikä on huono, koska ei sitä aina välttämättä jaksa. Ja ihanaa kuulla, että jotain kuplameininkejä voi olla myöhemminkin. 🙂 Kiitos! <3

  • Reply
    H
    02/02/2017 at 11:12

    Voi tsemppiä sinne, kirjoitat taas tosi tosi tärkeästä aiheesta. Vauvakuplaa ei todella ole välttämättä mailla eikä halmeilla mutta jaksa sinnitellä (se on ihan ok että se on sinnittelyä), uskon että fiilis ja olo paranee kun vauva kasvaa ja pystyt saamaan palasittain omaa elämääsi takaisin. Koska äiti on myös ihminen ja erillinen olento, jolle tekee hyvää nukkumisen lisäksi saada omaa aikaa, ihan joka elämänvaiheessa. En tiedä oletko jo päässyt yksin mihinkään mutta vannon että jos/kun pääset niin oma hetki kahvilassa, kaupungilla ja ei aikaakaan kun koko päivä isän kanssa ei ole mikään juttu. Siitä se elämä kuule alkaa 🙂 Koita järkätä juurikin noita “insta-aamiaisia”, musta ne on just niitä hetkiä jotka pitää järjissään. Meillä oli tosiaan rankka alku (koskaan ei kovin pitkä päivissä, mutta pelko ja ahdistus jäi pitkäksi aikaa onnen ja ilon viereen…) mutta helppo vauva-aika, ehkä jopa kupla? Mutta se ei todellakaan välttämättä ole sitä. Mutta tilanne voi muuttua ykskaks tai hitaammin, mutta eiköhän se unien määrä ole olennainen, ja juurikin se että pääsee vapaammin kulkemaan ja tekemään asioita. Mun pelastus oli samanlaisen alun kokenut äitikaveri josta tuli ystävä. Kuljettiin yhdessä vauvavuosi, vaunukävelyt oli megapitkiä (ja silti lihoimme molemmat imetysaikana!!) ja ruokakauppareissut hoidettiin yhdessä. Sitten miehet tulikin jo melkein kotiin. Sori jos kirjoitus on sekava, työt painaa päälle mutta halusin kommentoida! Nyt pykälien pariin. 🙂

    Kaikkea hyvää sinne!! <3 <3 <3

    Ps. Taas niin parhaat kommentut täällä, vertaistukea parhaimmillaan, ja osuvia havaintoja! Kiitos kanssalukijoillekin siis Nooran ohella!

    • Reply
      Noora K.
      02/06/2017 at 16:30

      Jep, sinnittelyltä tämä aika usein tuntuu. Sellaiselta selviämiseltä vain. Parempaan päin kyllä, mutta silti olen kyllä vielä tosi kaukana mistään kuplasta. Olen mä väähn päässyt ja pääsisin enemmänkin, mutta olen ollut niin uupunut, etten vain ole jaksanut. Jotenkin se oman ajan ja menemisen hohto karisee, kun tietää, että edessä on kuitenkin uneton yö. 🙁 Mutta kuten snaottu, ehkä tämä tästä nyt jo vähän parempaan päin on menossa. Nyt tosiaan odotan niin kuumeisesti, että voitaisiin mennä enemmän. Ja ihan totta, täällä on ihanaa vertaistukea. 🙂 Kiitos sinullekin! <3

  • Reply
    Outi
    02/02/2017 at 11:34

    Hei,

    mä en kans tuohon kuplaan usko, mä en ainakaan sellaista koskaan kokenut lapseni kanssa. Vauvavuosi on kuluttava ja raskas, vaikka pieni ihminen on maailman ihanin. Univaje ainakin itselläni teki oikeastaan koko vuodesta melko sumuisen, ainakin näin jälkikäteen ajateltuna. Sinulla on vielä raskas aloitus vauvavuodelle, rajoitukset ja sen lisäksi univaikeuksia, en voi kuin hattua nostaa, että jaksat!

    Niin ja kaikkien äitien noin ylipäätään tulisi olla itselleen armollisempia, en ole vielä tavannut yhtään isää, joka olisi itselleen yhtä vaativainen. 🙂

    • Reply
      Noora K.
      02/06/2017 at 16:32

      Just näin. Vaikka vauva on itse maailman ihanin, niin tää on silti äärettömän kuluttavaa. Sumuista. Ja pakkohan se on jaksaa, kun ei oikein ole vaihtoehtoja. Voi vain yrittää mennä sieltä, missä aita on matalin. Samaa mieltä muuten äideistä. Armo hyvä. 🙂

  • Reply
    Eva
    02/02/2017 at 13:57

    Kiitos rehellisyydestäsi! Uskon, että moni tuore vanhempi on mieli maassa ja hämmentynyt vauva-arjen rankkuudesta, mutta ei uskalla sanoa sitä ääneen, koska aihe on tabu. Hienoa, että otat asian esille, sillä vertaistuki on korvaamattoman arvokasta. Minua lohdutti suunnattomasti kaverin toteamus, että ensimmäiset ajat ovat kamalan raskaita mutta että kaikki helpottaa ajan kanssa. Ottaa päähän vauvakuplan jatkuva hehkutus, kun todellisuus on, että synnytykseni oli rankka, en ole nukkunut yli kahden tunnin pätkiä sitten vauvan syntymän eikä omaa vapaa-aikaa ole. Onko tämä nyt sitä ainutlaatuisen ihanaa aikaa, josta pitäisi nauttia? Anopin päsmäröinti siitä, tuleeko tyttövauvalle rusetti päähän ristiäisiin, on jotain vihoviimeistä, kun itse olen silmät ristissä ja haaveilen lämpimästä suihkusta omassa rauhassa. Nyt, kun vauvani on pian 1,5 kuukauden ikäinen, asiat rupeavat löytämään uomansa ja uskon, että pikku hiljaa kirkastuu. Toivottavasti sinulla myös! Voimia ja jaksamista, pidän peukkuja, että uniongelmiisi löytyy helpotus. Väsyneenä kaikki on moninkertaisesti synkempää ja raskaampaa.

    • Reply
      Noora K.
      02/06/2017 at 16:34

      Muakin aina naurattaa (tai päivästä riippuen itkettää) kehoitukset nauttia vauva-ajasta. Olen äärettömän kiitollinen pienestä ihanasta tyttärestäni ja siitä, että hän on nyt lopulta kotona ja voi ja kasvaa hyvin. Mutta nauttiminen ja kiitollisuus ovat kaksi ihan eri asiaa. Kiitos Eva kommentistasi! <3

  • Reply
    Ansku
    02/02/2017 at 20:44

    Kiitos Noora tämän tärkeän aiheen esille nostamisesta ja muille kommenteista, nämä liikauttavat edelleen vahvoja muistikuvia ja tunteita, vaikka esikoinen lähentelee teini-ikää. En myöskään kokenut kuplaa, vaan henkisesti ja myös fyysisesti erittäin rankan vauvavuoden. Vauvalla oli omat terveydelliset haasteet , hän nukkui todella vähän ja huonosti, olin yksin ja mies töissä loputtoman pitkiä päiviä. Tukea ei ollut, päinvastoin lähipiiriltä sain kommenttia kuinka pitää jaksaa ja kaikki vauvat valvottaa jne. Koin olevani loputtoman huono äiti ja yritin suorittaa unelmakuvaani äitiydestä aina vain paremmin ja kovempaa. Jälkeenpäin olen todennut, että loppujen lopuksi voin olla henkisestä lujuudestani melko varma sen vuoden perusteella. Mutta suorittamisesta ja täydellisyyden tavoittelusta oli vaikea päästä eroon ja olen tehnyt sen asian kanssa vuosia töitä.
    Mutta se minkä haluan sanoa erityisesti, että se helpottaa. Lapsi alkaa liikkua ja kommunikoida, elämään löytyy rytmi ja kevät tulee ja kesä. Omalla kohdallani yritin luoda päiviin rutiinin heti kun se oli mahdollista, se myös helpotti. Ja en voisi enempää korostaa sitä jonkinlaista omaa aikaa. Itse kuvittelin, että hyvä äiti ei sitä tarvitse. Päinvastoin, sitä pitää ottaa jollain tapaa vaikka väkisin. Ensin vaikka vaan viereisessä huoneessa.

    Paljon lämpimiä ajatuksia teidän perheelle! 😊

    • Reply
      Noora K.
      02/07/2017 at 07:30

      Mäkin kiitän sydämestäni kaikkia oman tarinansa jakaneita ja vertaistukea antaneita. Sillä on ollut mulle iso merkitys ja varmasti monelle muullekin, joka käy nyt läpi samaa vaihetta. Olen itsekin löytänyt useampaan kertaan tilanteesta, jossa tyttö huusi, minä itkin ja lopulta mietin, ketä varten yritin suorittaa jotain oppikirjaäitiystilannetta, joka sai vain kaikki onnettomiksi. Tuo “pitää jaksaa” on ihan kamalalla tavalla sanottu. 🙁 Ja on totta, että varmasti monet vauvat valvottavat, mutta kyllä kai sitä kannattaa käyttää kaikki käytettävissä olevat keinot, että valvottaminen lakkaisi ja koko perhe pääsisi pitämään huolta itsestäänkin? Ei siitä kärsimyksestä mitään palkintoja saa. Kiitos lämpimistä ajatuksista sinne ja ihanaa kevättä! <3

  • Reply
    Lisbeth
    02/02/2017 at 22:11

    Minulla oli uusi paikkakunta, uusi koti, ei kavereita lähellä, huonot liikenneyhteydet keskustaan. Lapsi, joka saatiin modernin lääketieteen keinoin. Ei vauvakuumetta, lähinnä jonkunlaista iän tuomaa ryhmäpainetta. En rakastunut ensi silmäyksellä, olin niin väsynyt, että en herännyt edes herätyskelloon, syötin päivät ja yöt kolmen tunnin välein, imetin ja pumppasin, leivoin sitä sun tätä vieraille. Koristelin muffinsseja. Vauvakuplaa perkele! Todellisuudessa vain suoritin, pelkäsin, stressasin.

    Mutta kevät tuli pikku hiljaa. Niin se tulee sinullekin. Päivä kerrallaan.

    Jos voisin, nostaisin olkapäiltäsi sitä painolastia, mitä kannat.

    • Reply
      Noora K.
      02/07/2017 at 07:34

      Voi ei! Mulla ei muuten myöskään ollut vauvakuumetta. Olin aina ajatellut, että toivoisin lasta tosi paljon ja jossain kohtaa huomasin, että iän puolesta jotain pitäisi tehdä, jos aikoo yrittää. Mutta vauvasta en ole koskaan haaveillut. En sitten tiedä, miten he kokevat pikkuvauva-ajan, jotka ovat nimenomaan unelmoineet omasta pikkuvauvasta? Ja kaipa siinäkin voi tulla yllätyksiä sitten kuitenkin. Hämmentävää. Ja tuo imetys-pumppaus-pullosyöttörumba. OMG. Mulle eräs viisas lastenlääkäri sanoi hyvin painokkaasti, että tuota et voi tehdä kolmen tunnin syöttövälillä tai olet lataamossa kahden viikon päästä. Onneksi lopulta uskoin. Tunnistan hyvin niin suorittamisen, pelkäämisen kuin stressaamisenkin. Mutta oikeassa olet, päivä kerrallaan, pienin askelin. Kiitos sinulle! <3

  • Reply
    Amelie
    02/02/2017 at 22:24

    Ei ollut kuplaa täälläkään. Huonosti nukkuvat ennenaikaiset kaksoset ja en muista ekasta kolmesta kuukaudesta muuta kuin, että halusin koko ajan makeaa. On ilmeisesti aika yleistä…

    Meillä tapahtui neljän kuukauden kohdalla ihme. Kaikki muuttui kuin taikaiskusta valoisammaksi. En tiedä oliko se aurinkoinen kevät, aavistuksen paremmin nukkuvat vauvat vaiko itsevarmempi ja sitä kautta rennompi äiti. Ehkä kaikkea tätä.

    Yksi tekijä baby bluesiin voi olla ihan vuodenaikakin, keväällä kaikki voi olla paremmin ihan vain sen auringon takia. Toisaalta tulee sitä bluesia elämään muutenkin ja sitä on jotenkin vaikeaa käsitellä omalla kohdalla joka kerta (viittaan tällä itseeni).

    Olen yleisesti kyllä sitä mieltä, että some aiheuttaa ihmisille aivan liikaa paineita kaikilla elämän alueilla. Pitää olla juuri tietynlaista ja tietynlainen. Mua ainakin ahdistaa joskus, etten ole sellainen täydellinen ihminen, joita insta on täynnä kuvien perusteella.

    Unesta tuli vielä mieleen, että ulkomailla tosi monella on night nanny muutamana yönä viikossa ekojen kuukausien aikana. Joku sellainenkin saattaisi auttaa, jos menee liian tiukille?

    .

    • Reply
      Noora K.
      02/07/2017 at 07:39

      Mä en uskalla vielä sanoa, etten jinxaisi mitään, mutta mulla on sellainen fiilis, että ehkä tässä on joku käänne tapahtunut. Vauva on nyt 3,5kk ja nyt tuntuu pitkästä aikaa, että tunnelin päässä oleva valo ei olekaan vastaantuleva juna. Samaa sanoi myös terapeutti, että usein ennenaikaisten vauvojen perheissä tapahtuu jotain siinä kohtaa, kun korjattu ikä on 1-2kk.
      Somesta ihan samaa mieltä. Vaikka pidän itse blogia ja mun päivätyökin liittyy someen, niin silti mun on vaikea muistaa, että some on vain pintaa ja että todellisuus on toinen. Se tiivistyy eniten silloin, kun itsellä on kurja olla, niin sitä luulee, että muilla on täydellistä tai ainakin helpompaa. Mäkin olen kuullut noista night nannyista ja olen miettinyt, että K7:n ja LV37:n (ja mikähän se Jorvin vastaava onkaan) hoitajien kannattaisi kyllä pistää bisnes pystyyn ja tarjota tällaista. Mutta Suomessa en ole kuullut. Onkohan niitä?

  • Reply
    K
    02/02/2017 at 23:03

    Omilta hatarilta vauvavuosiltani muistan, ettei alle puolivuotiasta saa istuttaa. Sitteri sotkettiin ekoilla kiinteiden maisteluilla.

    Valvominen on rankkaa, mutta pitkät vaunulenkit koiran kanssa, päivänvalo ja kahvi selvittivät mut rankimpien valvomisten yli. Päikkäreitä opettelin itse nukkumaan vasta kuluneena vuonna, 10 vuoden pätkäöiden jälkeen.

    Valoa ja vauvatreffejä kohti! Hyvät sosiaaliset suhteet ja samanhenkinen seura piristävät kummasti. Tsemppiä ja iloa päiviinne ja öihin 🌷.

    • Reply
      Noora K.
      02/07/2017 at 07:41

      Ei varmaan saakaan. Mulla on sama mielikuva, just mietin sitä, että voikohan vauva jo istua kun lähdetään reissuun, ts. pärjätäänkö matkarattailla.
      Kiitos, olet ihan oikeassa, että sosiaaliset suhteet pelastavat. ja samassa tilanteessa oleva seura. Noiden kahden suhteen olen onneksi äärimmäisen onnekas. 🙂 Kiitti! <3

  • Reply
    LH
    02/03/2017 at 08:22

    Arvostan kovasti avoimuuttasi vauva-arjestasi. On niin lohdullista huomata, että ei se aina ole sitä vaaleansinistä-ja punaista hattaraa muillakaan.

    Tosin itselläni alku oli ihana pieni kupla perheen kanssa. Oli kesä, helppo vauva, kaikilla lomaa ja unta riittävästi. Siinä ihanuuden tunteessa vaan olla möllöteltiin, mutta nyt kun imetys on ohi ja oma hormonitoiminta on käynnistynyt/käynnistymässä tuntuu, että en enää tunne itseäni. Kaiki jotenkin ärsyttää ja tuntuu rasittavalta, vaikka vauva nukkuu edelleen, mies on yhtä ihana ja sitä rataa, joten joskus se voi mennä näinkin..

    Aurinkoa odottaen. ❤

    • Reply
      Noora K.
      02/07/2017 at 07:47

      Mietin ensin, että kirjoitankin mitään, mutta sitten ajattelin, että minusta olisi ollut kiva itsestäni lukea, että ei se tosiaan ole pelkkää hattaraa välttämättä muillakaan. Joillakin on ja hyvä niin. 🙂 Tosiaankin aurinkoa odottaen. 🙂 Tsemppiä hormonijuttujen kanssa! Just puhuttiin jossain kohtaa Hoon kanssa, että hormonit ovat kyllä välillä yksi pain in the ass. Luolanaiselle varmasti hyviä, ettei olisi hylännyt vauvaa puskaan ekan pedon tullen ja itsensä pelastaakseen, mutta nykynaiselle kyllä ihan loputon kiusa välillä.

  • Reply
    Kirppuli
    02/03/2017 at 10:06

    Voi Noora.. ei se todellakaan ole yhtä ihanaa vaaleanpunaista ja -sinistä höttöä kaikilla muilla, onneksi 🙂

    Meidän pikkuneiti syntyi myöhemmillä viikoilla kuin teidän suloinen Baby K., mutta selvää keskosuutta oli havaittavissa. Vauva huusi ensimmäiset kahdeksan viikkoa putkeen (pl. Yöt, jolloin nukkui kutakuinkin kiltisti – thank god!), ei suostunut syömään (eikä siten kasvanut), vatsa-aika lattialla aiheutti jäätävät kilarit vielä 6 kuukaudenkin iässä. Jouduttiin neuvolan painokontrolleihin, refluksitesteihin, fysioterapiaan – mitään vikaa ei neidistä (onneksi) ikinä löytynyt, vaikka kaikenlaista väläyteltiin. Äidin ja isän huoli oli välillä valtavan kova ja usko koetuksella. Kun muut lapset jo konttasivat, meidän vauva ei edes kääntynyt vatsalleen..
    Muistan seisoneeni 6viikon ikäisen vauvan kanssa ikkunan edessä talvista maisemaa “ihailemassa”. Vauva oli huutanut 7 tuntia putkeen ja olin edelleen yöppärissä, en ollut syönyt, enkä pessyt edes hampaitani ja mietin, että mä en enää kestä, että mies saa kyllä jäädä vanhempainvapaalle heti, kun alun äitiysloma päättyy 😉 oli tullut läpikäytyä imetyspettymykset, kun en ikinä päässyt täysimetykselle, kuunneltua vieraiden äitien kommentit siitä, miten en kuulemma vain yrittänyt tarpeeksi, vaikka vauva tai pumppu oli tyyliin koko ajan rinnalla ja imetysohjaajat ja tukiryhmät käyty läpi. Vauva oli syntynyt liian aikaisin, kotiutuminen kesti reilusti yli viikon. Tuntui, että aivan kaikki oli mennyt pieleen. Ja silti se rakkaus sitä omaa nyyttiä kohtaan oli aivan tajuttoman suurta.
    Tänä päivänä meillä on ihana 2,5-vuotias pikkutyttö, joka on todettu motorisesti erittäin lahjakkaaksi (siis lapsi, jonka ei tyyliin pitänyt oppia kävelemään!), jonka kanssa on ihana touhuta ja jonka äiti on koukussa Livlyn rusetteihin. Tyttö on varsin aurinkoinen, taisi huutaa vauvana kiintiön täyteen..
    Äläkä huoli vatsallaan olemista. Meidänkin lapsi oppi liikkumaan kuin kuka tahansa vaikkei vielä kääntynyt ympäri edes 8kk:n iässä 😉 ja ne aurinkoisemmat ajat, ne on jo tulossa!
    Tsemppiä!!!

    • Reply
      Noora K.
      02/07/2017 at 07:53

      🙁 Tunnistan monia fiiliksiä, vaikka meidän tyttö on varsin perustyytyväinen tapaus. Varsinkin tuosta imetysasiasta. Se on yksi sellainen asia, että en tiennytkään, miten huonoksi sitä voikaan itsensä tuntea. Ja kyllä, mäkin olen jo ehtinyt tässä välissä kaivata töihin. Ja kuten sanot, silti rakastaa sitä nyyttiä kamalasti. Ja siitä kai osa niistä huonoista fiiliksistä johtuukin, että kun haluaisi tehdä kaikkensa sen pienen eteen ja haluaisi, että sillä on kaikki asiat täydellisesti, mikä on tietenkin täysi mahdottomuus. Ja tyhmää on edes pyrkiä siihen, mutta silti aina on joku demoni olkapäällä kuiskuttelemassa. Aurinkoa odotellessa, kiitos ihanasta kommentista! <3

  • Reply
    Ouna
    02/03/2017 at 17:13

    Hei, täälläkään ei ollut mitään kuplaa. Sairaalassaoloajan tuntui siltä, että lapset olivat sairaalan omaisuutta, eivät meidän perhettä. Se oli raskasta. Jossain vaiheessa tuntui että aloin jo luovuttaa, jonka vuoksi kiintymyssuhteen luominen oli vaikeaa. Ensimmäiset vuodet lasten kansaa ovat menneet niin, etten oikeastaan muista niistä juuri mitään. Olen ollut vain niin uuvuksissa niin niistä alkutaipaleista kuin ensimmäisestä vuodestakin.
    Olisihan se ihanaa elää kuplassa onnellista vauvantuoksuista elämää, mutta minusta tuntuu ettei se mene kaikilla niin. Toki ystävissäni on muutamia jotka ovat olleet ihan kuplassa onnensa kukkuloilla mutta useampi ei taida olla ollut.

    No, kun en vauvojen kanssa ole sitä kuplaa kokenut niin olen sen kokenut koiranpennun kanssa. Olin pienestä tytöstä saakka haaveillut tietynlaisesta koirasta ja 7 vuotta sitten sellaisen sain. Olin silloin 3 kk ns. äitiyslomalla pennun kanssa ja se oli täydellinen kupla <3. Harmi etten lasten kanssa saanut samaa kokea.

    • Reply
      Noora K.
      02/07/2017 at 08:02

      Mulla oli myös pitkään fiilis, että vauva on sairaalan vauva ja mä olen vain leikkiäiti, joka käy päivisin hoitamassa vauvaa ja palauttaa sen sitten oikeille omistajilleen. Ja välillä kotonakin tulee vieläkin välähdyksiä siitä fiiliksestä, kun niin monessa hänen hoitoonsa liittyvässä asiassa mennään tasan tarkkaan sairaalan ohjeiden mukaan. Tavallaan helpottavaa joskus, kun isoja, vaikeitakin päätöksiä on tehty mun puolesta, mutta tekee hallaa sille oman äitiyden ja itseluottamuksen kehittymiselle siinä hommassa. Ja se kiintymyssuhteen luominen oli kyllä vaikeaa, kun oli niin epätodellinen olo, lisäksi tuo ylläoleva ja vauva oli sairaalassa melkein 8 viikkoa ennen kuin pääsi kotiin. Ensin hänet repäistiin musta ulos ihan ennen aikojaan, syntymä ei ollut mikään puhtaasti onnellinen juttu, kun se tapahtui niin aikaisin. Muistan jopa ihmetelleeni, että miten ihmiset onnittelevat, eivätkö he tajua, miten vakava tilanne oli. Ja samaan aikana ne onnittelut tuntuivat tosi tärkeiltä. Ihan mielipuolinen olo. Sitten jouduin olemaan viikkokausia niin paljon erossa vastasyntyneestäni, niin jotain meni pysyvästi rikki mun sisällä. Erityisesti synnäriltä palaaminen kotiin ilman vauvaa oli jotain niin hirveätä, että siitä jää ikuiset jäljet. You know. <3 Kiitos Ouna, kun olet kommentoinut näitä vauvaan liittyviä juttuja. Sun kommentit tuntuu erityisen tärkeiltä, kun tiedän sun tietävän ihan tasan tarkkaan, millaista se oli. <3

      • Reply
        Venla
        02/08/2017 at 14:27

        On kyllä Noora K ihanaa, kun jaat tämän meidän kanssa. Joskus on vaikeeata olla kiitollinen niistä ihan normaaliasioista tai pienistä asioista (miten niin joskus?). Ensi kerran, kun harmittaa vauvan kanssa mietin mitenonnellinen saan olla normisynnytyksestä alusta.ennen mietin vaan esim että onneksi ei sentään ole koliikkia. Kunpa me naiset muutenkin pidettäis enemmän yhtä ja arvostettais kaikkien panosta vauvojen ja lasten kanssa. Ja aloitettais itsestämme. Me tehdään niin raskasta ja hienoa hommaa ja silti aina vaaditaan iteltämme enemmän. Mäkin eilen sanoin työkavereille että joo nautin olla kotona, mutta tuntuu että pitäis nauttia enemmän.. tehdä enemmän,,. Tänään olen vain nauttinut enkä vaatinut iteltäni mitään, 🙂

  • Reply
    NellaM
    02/03/2017 at 18:33

    Lisään vielä oman kommenttini, vaikka täällä on jo tosi paljon vertaistukea tarjolla. Minulla on tuosta ajasta kohta 13 vuotta, mutta sen muistaa aina. Ei ollut vauvakuplaa enkä kyllä sellaista odottanutkaan. Vauva oli täysaikainen eikä ollut koliikkia tms., mutta oli se rankkaa! Vanhempi veljeni on syntynyt vappuna ja oma tyttöni viikkoa ennen vappua. Minua lohdutti kun isäni sanoi minulle, että veljeni kanssa oli ihan hirveää juhannukseen asti, mutta sitten helpotti. Kun huono hetki on päällä, niin ei helpota, että joku sanoo, että tuo on vain lyhyt aika elämässä. Vaikka se pitää paikkansa, ja meillä on enää viisi (!) vuotta tytön täysikäisyyteen.

    Nauti siis hyvistä hetkistä ja huonoina hetkinä muista meidät kohtalotoverisi. Tsemppiä!

    • Reply
      Noora K.
      02/07/2017 at 08:07

      Mua kyllä helpottaa, kun kaikki sanoo tämän helpottavan. 🙂 On jotain odotettavaa. Jos kaikki sanoisivat, että sori vaan ihan kamalaa on jonnekin 5-vuotiaaksi asti, niin en tiedä, miten jaksaisin. Kiitos Nella! <3

  • Reply
    Minma
    02/03/2017 at 20:52

    Hieno, rehellinen postaus, josta kiitos sinulle. En ole tainnut koskaan jättää kommenttia vaikka blogia olen lukenut vuosikaudet jo vanhan blogin alkuajoilta saakka. Nyt erityisen mielenkiintoista on ollut lukea tavalla tai toisella keskosuuteen liittyviä seikkoja. Meidän kaksoset syntyivät rv33. A vietti keskolassa kuukauden, B menehtyi kaksiviikkoisena. Vauvavuosi meni jotenkin tasapainoillen, vaa’an toisella puolen elämän suurin suru, toisella taas suurin ilo. Silti yritän jaksaa olla kiitollinen, ettei meiltä viety molempia. Olen myös katkera ja vihainen. Pelkässä keskosuudessa olisi ollut riittävästi käsiteltävää loppuelämäksi tällaisesta puhumattakaan.

    Joka tapauksessa toivon sinulle ja baby K:lle ihania hetkiä, olivat ne sitten vaaleanpunaisia tai vähän harmaampia 💕.

    • Reply
      Noora K.
      02/07/2017 at 08:09

      Kiitos Miinma, kun jätit nyt kommentin. 🙂 Halaus sinulle, olette kokeneet niin kovia, että en sellaistesta voi ymmärtääkään. <3 Pelkässä (pikku-)keskosuudessakin on niin paljon käsiteltävää. Kiitos sinulle kun kommentoit ja luet! <3

  • Reply
    Satu
    02/03/2017 at 21:01

    Vaikka minulla ei ole mitään kokemusta vauvoista, äitiydestä tai mistään siihen liittyvästä, haluan kiittää sinua näistä kaikista tähän aiheeseen liittyvistä postauksista. Olen pari vuotta sinua nuorempi ja pohdin aika ahkerasti tätä lapsi-asiaa ja omaa tulevaisuuttani. Enkä saa mitään tulosta aikaiseksi. En ole koskaan tuntenut mitään vauvakuumetta, mutten mitään vastakkaistakaan. Se lienee tämä ikä, että asia pohdituttaa. Ja eihän tätä voikaan valmiiksi suunnitella. Nämä sinun mietteesi aiheesta ja kirjoituksesi matkastasi äidiksi ovat niin rehellisiä, vaikka tietenkin ymmärrän, ettet jaa kaikkea, mutta niitä on jotenkin huojentavaa ja rauhoittavaa lukea.
    Kiitos samalla kaikesta muustakin sisällöstä, koko blogista!
    Päivä pitenee vauhdilla, aurinkoa ja kaikkea hyvää teidän perheellenne!

    • Reply
      Noora K.
      02/07/2017 at 08:17

      Mullakaan ei ollut vauvakuumetta, mutta tiesin haluavani tosi paljon lapsen jossain vaiheessa. Ja sitten alkoi tulla ikä vastaan ja se fiilis, että nyt pitäisi tehdä asialle pikkuhiljaa jotain. Enkä mä usko, että kaikille tuleekaan välttämättä vauvakuumetta. Kaikesta rankkuudesta huolimatta en kadu vaan olen ikionnellinen ja kiitollinen vauvasta, vaikka en hyvällä tahdollakaan voi sanoa, etten vaihtaisi päivääkään pois. Kyllä todellakin vaihtaisin. Monimutkaisia juttuja. Ja ei tätä tosiaan voi suunnitella. Asiat menevät niin kuin menevät. Totta kai voi toivoa erilaisia juttuja ja yrittää tehdä niiden toteutumiseksi asioita, mutta aika hallitsematonta tämä tuntuu olevan. Irti päästämisen taito on vaikeaa, mutta kun siinä onnistuu, niin se auttaa itseäkin. Hyvää kevättä sinne myös ja kiitos kun luet! <3

  • Reply
    Sara
    02/03/2017 at 22:52

    Meillä poika syntyi vaikean raskauden jälkeen 5 viikkoa etuajassa. Minä en uskaltanut aluksi kiintyä häneen, sillä pelkäsin menettäväni hänet(kin). Onneksi saimme pitää hänet. Alun huolien ja epäilyjen jälkeen poika osoittautui terveeksi. Pojan yöunet olivat katkonaiset pitkään. Tytön kanssa saimme kokea normaalin raskauden ja hän syntyi laskettuna päivänä. Tunteet syttyivät heti. Vauva-aikakin oli helpompaa. Oli aivan ihanaa kokea tavallinen raskaus ja vauva-aika ilman murheita menneestä ja huolia tulevasta.

    Nyt lapset ovat kouluikäisiä ja olen iloinen siitä! Vauva-aika voi olla ihanaa, mutta myös todella kuluttavaa ja raskasta. Minun oman tilan tarpeeni on suuri, ja olen saanut tehdä töitä asian kanssa. Kasvaminen äidiksi ei käynyt käden käänteessä. Anna itsellesi aikaa ja ole armollinen itseäsi kohtaan. Rehellisyys ja tunteistaan puhuminen auttavat paljon. Oikein hyvää kevään odotusta teille!

    • Reply
      Noora K.
      02/07/2017 at 08:19

      Meillä oli myös alussa ihan järkyttäviä huolia ja epäilyjä. Nyt onneksi näyttää siltä, että selvisimme säikähdyksellä. Mutta ne ensimmäiset viikot olivat jotain niin järkyttävää, että en ole eläissäni kokenut sellaista pelkoa ja ahdistusta. Ihanalta kuulostaa, että sait kokea ihan tavallisen raskauden vielä. Kiitos ihanasta ja kannustavasta kommentista! <3

  • Reply
    -S-
    02/04/2017 at 10:28

    Ihanan rohkea ja avoin postaus jälleen kerran! 💗 Täällä yksi keskosvauvan äiti myös, joka ensimmäiset puoli vuotta eli huolesta soikeana, eikä osannut nauttia sillä tavoin kuin olin ajatellut kaiken sujuvan. Kun kotiuduimme minin kanssa sairaalasta, kukaan ei ollut muistanut kertoa meille keskosen “örinästä” vauvan nukkuessa (kuulosti siltä kuin sängyssä olisi ollut kokonainen eläintarha). Öisin nukkuminen oli mahdotonta,koska vauva ilmaisi myös nälän samoin ääntelyin. Onneksi neuvolan täti meitä valisti asiasta. 😊 Vähitellen yötkin rauhoittuivat. Me jouduttiin vielä myöhemmin pariksi yöksi sairaalasn myöhemmin ja yövuorossa ollut hoitsu totesi jotakin ihanasta keskosen lrinästä, olisin ollut melkein valmis lyömään hoitsua siinä vaiheessa, kun olit itse kuunnellut sitä kuukauden ajan joka yö…

    Ei täälläkään sellaista vauvahattaraa ollut, kuin luulin sen olevan. Mutta nauti niistä pienistä kuplista, joita tupsahtaa silloin tällöin. Vauva-aika on rankkaa ja toisinaan vähän tylsääkin, itse olin varma että lähden töihin kun neiti on vuoden, mutta niin sitä päivät valostui ja kotona olo olikin vähitellen ihan huippua!

    Ja apujoukot, ne on ihan parhaita. Itse olisin varmasti seonnut, jos ei niitä olisi ollut. Tärkeää on myös huolehtia niistä pienistä omista hetkistä ja osattava ottaa omaa aikaa. Niin mäkin tein, koin välillä huonoa omaatuntoa siitä, mutta se sopi mulle ja meille hyvin. Hyvin voiva äiti (ja isä) on koko perheen hyvinvoinnin alku. Ja työkaverini sanoi viisaasti opetellessani erossa oloa vauvasta; “sitä tunnetta vain täytyy oppia sietämään”, olihan se raskasta olla erossa vaikka tiedi oman ajan olevan tärkeää!

    Tsemppiä arkeen ja sun hotelliyö kuulosti just niin ihanalta, kuin varmasti olikin! Onneksi on niitä äitiystäviä, jotka ymmärtää, kunhan vaan uskaltaa sanoa ääneen ikävätkin tunteet. Nyt valoa kohti! 💗

    • Reply
      Noora K.
      02/07/2017 at 08:24

      Tunnistan niin tuon huolen! Miten voisi nauttia, kun pelkää koko ajan niin kamalasti? Nyt erilaisten kotiutuskontrollien jälkeen alan huokaista helpotuksesta. Jokainen kunnialla mennyt erikoislääkärikerta vahvistaa sitä, että voi oikeasti sanoa, että vauvalle kuuluu hyvää. Meillä se keskosölinä on pikkuhiljaa vähentynyt, mutta edelleen on tuoreessa muistissa se, miten kova ääni se on. Kiva kuulla, että kotona oleminenkin muuttuu pikkuhiljaa. Nyt alan ehkä itsekin tietylla tapaa mukautua siihen, että mun päivien haasteet on jotain soseisiin tai vatsan toimintaan liittyviä. 😀
      Mä sekoaisin ilman meidän apujoukkoja. Olen ollut putoamassa todella pahasti, kun he ovat ottaneet kiinni. He ovat kaikki kaikessa. Sen lisäksi, että olen ikuisesti kiitollinen avusta, niin olen hyvin iloinen myös siitä, että lapselle kehittyy alusta asti hyvä suhde isovanhempiinsa. Se on arvokasta, mulla ei itselläni ole ollut sitä. Kiitos sulle ihanan kannustavasta kommentista, valo kohti! <3

  • Reply
    Johanna
    02/04/2017 at 14:40

    Huolehdi omasta jaksamisestasi, tee kaikki mitä se vaatii. Jos on vähäistäkin ajatusta, että kyse ei olekaan tavanomaisesta väsymyksestä vaan masennuksesta – puhu siitä ammattilaisille. Se ei ole epäonnistumista tai epänormaalia äitiyttä. Joillakin keho ja mieli vain reagoi niin, mutta kun se hoidetaan, kaikki kevenee.

    Kiva, että siitä vinkistäni on ollut iloa. Itse tajusin sen vasta toisen lapsen kanssa. 😁

    • Reply
      Noora K.
      02/07/2017 at 08:28

      Mä puhun onneksi ammattilaisille säännöllisesti. Ja pakko, en selviäisi noista traumoistani muuten. Ja yritän huolehtia omasta jaksamisesta, olen nyt alkanut laittaa sille paljon enemmän painoarvoa. 🙂 Kiitos, että vinkkasit silloin, se vinkki on ollut käytössä joka päivä. 🙂

  • Reply
    Karla
    02/05/2017 at 15:24

    Voi – tsemppiä sinne! Jännä, kun monella on käsitys siitä, että se kupla olisi jotain erityisen positiivista. Itse olen ajatellut, että vauvakupla tarkoittaa äidin uppoutumista vauvan tarpeisiin 24/7 ja osittaista/kokonaista sulkeutumista ulkomaailmasta. Mulla oli erittäin hyvin yöllä nukkuvat, mutta erittäin tiheään päivällä syövät vauvat; ei huvittanut lähteä mihinkään kotoa ensimmäisten 6 kk aikana jatkuvan syöttörumban vuoksi. Mulle paras huomio oli se, että ei kaikkien äitien tarvitse rakastaa pikkuvauvavaihetta. Ympärillä hoettiin, että nauti nyt, kun vauva on pieni, se on kohta ohi – mitä vielä, omalla kohdalla paras aika alkoi just sen 6 kk jälkeen kun tyypit alkoivat istua lattialla ja ruokailutiheys putosi yhtäkkiä puoleen. Ja mitä vanhempia tytöistä on tullut, sen paremmalta kaikki vaiheet ovat tuntuneet. Ehkä minä olen siis parhaimmillani äitinä lasten leikki-iästä ylöspäin?

    • Reply
      Noora K.
      02/07/2017 at 08:32

      Kiitos! <3 Ja joo, mulla oli se käsitys, että se kupla on jotain ihan käsittämättömän ihanaa. Mutta enemmän se taitaa olla juuri tuota vauvan tarpeisiin uppoutumista. Ja samaa ajattelen mä, kun hoetaan, että nauti pikkuvauva-ajasta. Nyt en sentään enää hysteerisesti kyttää tytön kasvua, että kasvaahan se kasvaahan se, mutta iloitsen kyllä joka kerta kun tulee joku uusi taito tai uusi body- tai vaippakoko. En malta odottaa, että voidaan käydä vaikka kotieläintilalla tai leikkipuistossa ja että voidaan syödä koko jengi samaa ruokaa ja käydä erilaisissa paikoissa. 🙂 Kiva kuulla siis sun kokemuksesta!

  • Reply
    Eva
    02/05/2017 at 17:50

    Vauvakupla ja sen väitetty hienous on mielenkiintoinen aihe, jäin miettimään sitä ja kommentoin nyt uudemman kerran. Se hattarainen ihanuus taitaa olla harhaa, joka tulee siitä, että ihmisen mieli tekee tepposet. Ajan kuluessa rankat kokemukset painuvat unholaan ja vain ihanat muistot jäävät. Siksi myös itsekin rankan pikkulapsivaiheen läpikäyneet äidit saattavat suitsuttaa vauva-ajan ihanuutta – he eivät muista, miten raskasta se myös oli kaiken sen ihanuuden lisäksi. Huomaan tämän jo itsessänikin, vaikka vauvani on vasta seitsemän viikkoa vanha: Nyt kun vauva nukkuu öisin jo kolmen tunnin pätkissä ja olen saanut levätä, en enää täysin muista, miten sekaisin olin ensimmäiset viikot kun sain nukkua vain 1-2 tunnin pätkiä.

    • Reply
      Noora K.
      02/07/2017 at 08:34

      Allekirjoitan tuon, että mieli tekee tepposet. Mä en meinaa enää edes muistaa, millaista oli olla raskaana ja että oliko se nyt niin paha, vaikka mun päiväkirjamerkinnät on tosi tuskaisia. Kai se mieli sillä lailla suojelee itseään?

  • Reply
    Amelie
    02/07/2017 at 09:44

    Luin nämä kaikki kommentit ajatuksella ja oli vielä pakko tulla kirjoittamaan keskosuudesta. Olen miettinyt itse paljon sitä, että luonto on hoitanut fiksusti raskausajan siten, että mieli ehtii normaalitapauksessa suunnilleen mukaan fyysiseen muutokseen. Keskosuudessa mieli jää väkisin jälkeen ja kun alkuun liittyy niin monella suurta huolta (sellaista, jota ei ole koskaan aiemmin kokenut), kestää rajusta alusta toipuminen yllättävän kauan.

    Huomaan itse, että olen edelleen aivan ylisuojeleva lapsieni suhteen. En esimerkiksi mielelläni päästäisi heitä leikkimään pihalle ilman vanhempia ja asumme sentään rauhallisella pientaloalueella. Tajuan järjellä, että liekaa pitäisi jo voida kasvattaa syksyllä eskariin menevien lasten kanssa, mutta se tuntuu todella vaikealta. En usko, että kyse on perusluonteestani, sillä olen mielestäni melko suurpiirteinen monessa asiassa. Olen vasta nyt tullut ajatelleeksi, että tämä saattaa liittyä siihen kiviseen alkuun. Koetan varmaan suojella heitä nyt, kun en voinut sitä vatsassani tehdä.

    Kiitos vielä kaikille tästä upeasta keskustelusta täällä ja aurinkoista viikkoa!

    • Reply
      Noora K.
      02/07/2017 at 11:42

      Olet varmasti oikeilla jäljillä. Miten sitä voisikaan valmistautua sillä lailla kuin luonto on homman ajatellut, kun kaikki tulee niin puskista. Sitä menee käymään pelkopolilla kesken tavallisen työpäivän ja kahden ja puolen vuorokauden päästä onkin vauva maailmassa. Mullahan ei tosiaan synnytys käynnistynyt tai mitään vaan raskaus oli pakko lopettaa useammastakin syystä. Vauvalle ja mulle oli turvallisempaa, että hän muutti ulkopuolelle kasvamaan. Tunnistan siis niin hyvin tuon fiiliksen siitä, että ei voinut suojella vauvaa vatsassa, niin sitä yrittää nyt sitten muuten. Mulle ei esimerkiksi tulisi mieleenkään nukuttaa vauvaa päiväunille ulos, vaikka painon puolesta leudoilla keleillä niin voisi tehdä. En vaan halua jättää häntä yhtään valvomatta. Tulee varmaan vielä vastaan tämä sama juttu monella eri tapaa myöhemmin.

      Kiitos sulle, kun olet osallistunut keskusteluun. Sun kommentit on aina niin ihania ja varsinkin tässä asiassa on kiva vaihtaa ajatuksia, kun tiedän, että tiedät. 🙂 <3

  • Reply
    Riitta
    02/13/2017 at 14:18

    Kerrankin ihanaa ja kannustavaa äitikeskustelua! Itselläni nyt 4kk ikäinen vauva ja edelleen mielialat voivat heitellä ihan miten sattuu. Allekirjoitan tuon alussa olleen kommentin, että niitä pieniä ihania vauvakuplia tulee ja menee. Mitään hattarahöttöä nyt en itse kyllä realistina odottanutkaan ja toisaalta huononakin hetkenä yritän muistuttaa itseäni siitä, miten kauan tätä vauvaa yritettiin eikä mikään ole itsestäänselvää. Erityisen raskasta on, kun ystäväni ja oma äiti asuvat monen sadan kilometrin päässä, joten neljän seinän sisällä on vauvan kanssa saanut olla kahdestaan enemmän kuin paljon. Ja tämä talvi, huoh. Onneksi aurinkoakin jo välillä näkee, että usko kevään ja kesän tulemisesta on! Kynsilakka ja ripsiväri onneksi saavat välillä muistamaan, että jossain pinnan alla on edelleen se sama nainen kuin ennen vauvaakin 🙂

  • Reply
    Sanna
    02/15/2017 at 15:58

    Mä olen luvattoman huono kommentoija mutta kauan ole blogiasi seurannut. Mutta nyt täytyy: Voi Noora, halaisin jos voisin <3 Rankka alku teillä mutta onneksi saat apua sen käsittelyyn.

    Tunnistan itseni tuosta murehtimisesta. Alkuun esikoisen kanssa aika meni hengityksen seuraamiseen vaikka hän ei ottanutkaan varaslähtöä paria viikkoa enempää. Myös kaikkien "vaiheiden" tarkkailu ja murehtiminen taitaa kuulua luonteeseeni. Nuorempi poika 13v totesi tässä hiljattain, että "ei millään pahalla äiti mutta sä oot kyllä vähän ylihuolehtiva" 😀 Ehkäpä mutta luonteen lisäksi tähän vaikuttaa varmaan muutama elämässä tapahtunut asia. Yritän löysätä välillä pipoa.

    Ihanaa, että avasit teidän tarinaa täällä, sen lisäksi että itse sait vertaistukea, sitä sai moni muukin 🙂 Loppuun sanoisin samaa mitä joku viisas on sanonut: elämässä ei pitäisi olla niin paljon musta-valkoisia periaatteita vaan priorisointia. Se mikä tänään on tärkeää voi huomenna olla eri asia. Sinulle se taitaa olla nyt uni ja niin mahtavaa, että otit aikaa itsellesi (tai annoit luvan itsellesi?) ja käytit tilaisuuden nukkumiseen hotellissa.

    Ihanaa kevättä!

  • Reply
    Kippuralla
    02/25/2017 at 23:34

    Sä oot saanut ihan mielettömiä kommentteja, ei mitään negatiivista valittamista.
    Olisi paljonkin sanottavaa, mutta tabin kanssa kirjoitus on epäsujuvaa ja laps nukkuu kipeänä vieressä.
    Meillä on useampi lapsi ja tietty erilaiset raskaudet ja alut.
    Mutta unenpuute on julmaa. Sitä kun on nukahtanut vauva sylissä istualteen keskelle sänkyä, se jää mieleen. Sitä meinaa itse kuolla kun kuulee alakerrassa mehua juodessa miten vauva meinaa tukehtua yläkertaan sänkyyn, se ääni ei päästä otteestaan eikä se oma huuto ja reaktio. Ja sen kuuli mun vieressä just herännyt 9v, jonka kanssa edelleen tapahtunutta puhutaan.
    Vauvakuplaa on se, että voi puhua vauvasta, tavaroista ja 3h unista muille jotka yhtyy juttuun eikä pidä sitä outona. On helppoa kun jossain vaiheessa maailman tärkein asia voi olla huonot päiväunet, tai tuttipullomerkki jota vauva ei suostu käyttämään.
    Jokainen päivä on erilainen ja varmasti helpottaa, ja osa on omimmassa roolissaan vasta isommanlapsen kanssa.
    Kohta on kevät!

    • Reply
      Noora K.
      02/26/2017 at 09:26

      On kyllä ollut ihania kommentteja, vertaistukea sekä mulle että muille. Mutta meillä onkin ihan poikkeuksellisen fiksut ja mukavat lukijat. 🙂 Ymmmärtävät, että tämä ei ole kilpailu siitä, kenen tie on rankin vaan sen, että kun jaetaan kokemuksia, niin aina joku saa lohtua ja voimaa. 🙂
      Ja jep, tiedän mitä on pelätä oman vauva hengen puolesta. Se ei päästä otteestaan. Ei ainakaan pitkään aikaan, ainakaan mulla. Ja tiedätkö, mitä enemmän olen jutellut ihmisten kanssa, niin sen enemmän mua ärsyttää koko sana. Vauvakupla. Varsinkin, kun sitä huomaa myös, että aika harvalle ne huonot päiväunet tai tuttipullomerkit on maailman tärkein asia vaan näistä muista murheista pitäisi puhua paljon enemmän. Mun lähellä on nyt ollut useita jollain tapaa epänormaaleja raskauksia ja synnytyksiä, niin se pistää miettimään, että näistä pitäisi löytää keinoa puhua niin, ettei kuitenkaan peloteltaisi ketään. Vaikeita juttuja. Itsekin mietin pitkään, että puhunko mitään noista unettomuuden aiheuttamista mielialajutuista, mutta päätin puhua, jos joku muu saisi vertaistukea. Jälkeen päin huomasin miettiväni, että ei varmaan olisi kannattanut. Vaikka keskustelu täällä kommenttiboksissa onkin ollut tosi ihanaa. 🙂
      Niin on!

  • Reply
    konkistadori
    03/05/2017 at 18:09

    Mun vauva täyttää ensi viikolla kuukauden. Lueskelin näitä kommentteja silloin, kun tämän postasit, mutta tänään piti palata uudelleen voimaantumaan näiden ääreen. Kiitos sulle Noora tekstistä ja kaikille kommentoineille omista kokemuksista <3 mun pohjamutafiilikset iski muutamien tosi valoisin päivien jälkeen päälle tänään, nippa nappa horror noroviruksesta selvinneenä ja tiheän imun kausikin on vielä päällä! Vaikka kuinka selittää itsellensä, että hei, hormonit, väsymys ja kaikenlisäks pöpö tekee tällaisen olon, niin voi sitä syyllisyyden ja ahdistuksen määrää!!! Ja jälleen kerran saa todeta, että vertasituki on se paras apu! Niin ihana tuki ja turva kuin toi oma siippa onkin, niin ei ne miehet koe tätä ollenkaan samalla lailla.

    Baby K:lle runsaasti hymyjä ja äidille myös <3

  • Leave a Reply